1

Pandemia kutistaa sairastumattomienkin elämää, vähentää saatavia palveluja, pakottaa olemaan omissa oloissaan.

Mutta tiedämmekö, että maailmassa on joka hetki valtavasti ihmisiä, jotka näkevät nälkää. On sairauksiin ja aliravitsemukseen kuolevia lapsia.

Annu Kekäläisen Nollapäivät – kun kaupunki kriisiytyy (Aviador, 2021) kertoo Kapkaupungin vesipulasta, joka alkoi hitaasti kiihtyen vuonna 2015 ja pahimmillaan johti ns. nollapäiviin eli päiviin, jolloin vettä ei ollut saatavilla. Kun joudutaan tiukille, vettä on monentasoista: juomavettä, peseytymisvettä, kierrätettyä vettä (”harmaata vettä”) ja jätteidenpoistovettä.

Veden kulutus on Suomessa nyt 155 litra henkeä kohti vuorokaudessa. Kapkaupungissa se oli ennen vesipulaa 166 l/vrk. Vähitellen veden säännöstely tiukkenee ja lopulta ihmiset hakevat vettä ämpäreillä. Nollapäivä lähenee uhkaavasti.

Kirjassa kuvataan koronapandemian aikaa, joka tulee vesipulan aikana. Annu Kekäläinen on osan aikaa Suomessa, joten vertailukohtia riittää.

Erinomaisen herätteellinen teos!

2

Niina Hakalahden romaani Kaleidoskooppi (Karisto, 2021) kertoo perheestä, johon syntyvä kauan kaivattu lapsi osoittautuu kehityshäiriöiseksi. Annin ja Juhon poika Johannes on autistinen diagnosoimattomalla tavalla. Hän ei kommunikoi vuorovaikutuksellisesti, vaan odottaa asioiden sujuvan aina, kuten hän itse haluaa. Jos niin ei käy, seuraa raivokohtauksia ja esineiden rikkomista.

Erinomainen kerronta visualisoi tapahtumat pakahduttavan voimakkaina lukijalle. On hyytävää seurata, miten poikkeavuus hallitsee perheen elämää päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Se vaikuttaa kaikkeen ja on romauttaa ihmissuhteet ja elämän perusteineen.

3

Kaija Rantakarin kolmas runoteos Salit (Poesia, 2021) on taidenäyttelyssä kulkevan henkilön eteerinen yksinpuhelu. Teoksen voi lukea vetäytyvän mielen kompensaationa, tahtoaan väistävän mielen kaipuun toteutumista janoavana etsimismatkana kaksiulotteisten taulujen parissa. Liikutaan pysähtyneiden aaltojen asennoissa, mutta herätetään myös eloon muotokuvia, ja sen kirjoittaja tekee intohimoisesti.

Kokonaisuudesta jää kaunis ja absurdi, epätodellinen ja painava vaikutelma. Runoissa paneudutaan maalausten pysähtyneisyyteen. Ne riisumalla paljastetaan oman kohtaamishalun ydin. Taiteen kautta se tapahtuu, koska ”ajasta puuttuu kuvan varmuus”.

4

Uskonnollinen runous ei ole paljon esillä, vaikka sitä kirjoitetaan. 1900-luvun lopulla Niilo Rauhala, Anna-Maija Raittila ja Maaria Leinonen olivat luettuja. Vuonna 2008 Lea Kranz julkaisi herkän, menestyneen runoteoksen Lasiseinän takana.

On ilmeistä, että uskonnollinen runous on vaikea ja vaativa laji, sillä runo karttaa liian ilmeistä tai julistavaa puhetta. Marjatta Lehtovirta kirjoittaa Kävelen joen väärää puolta -kokoelmassaan (Warelia, 2021) aidosti nöyrää lyriikkaa: ”Väkevin jumala on kaisla/ Päijänteen rannassa.”

Tämä runoilija tietää, että ”alitajunta on jättiläinen”, hän ”uskoo vähään”, mutta kirjoittaa, koska:

”sanat ovat käsiä
käsi puhuu sydämelle
sydän kädelle”

5

Ilja Repinin näyttely on aukaistu yleisölle Helsingin Ateneumissa. Tällä hetkellä opastukset toteutetaan etänä, mutta näyttely on avoinna 29.8.2021 asti. Ateneumin sivuilla on näyttelyyn liittyvistä tilaisuuksista tarkkaa tietoa.

Tito Collianderin kirjoittama elämäkerta Ilja Repin, ukrainalainen taiteilija julkaistiin jo vuonna 1944. Taiteilija oli kuollut vuonna 1930, jolloin hän oli 86-vuotias. Colliander sai käyttöönsä Repinin muistiinpanot.

Kaihtamatta epäsovinnaisuuksia Colliander kirjoittaa, kuinka Repin rakastui usein malleihinsa, naisiin ja miehiin, ja vietti boheemielämää Penaty-huvilassa Terijoella Kuokkalassa vuodesta 1899 naisystävänsä Natalia Nordmannin kanssa, railakkaasti juhlien.

Repinin taiteilijaluonnetta kuvaa hänen kirjoittamansa uskontunnustus: ”Rakastan taidetta enemmän kuin hyviä tekoja, enemmän kuin ihmisiä, omaisiani, ystäviä, enemmän kuin elämän onnea ja iloa.”

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua