Sunja Hyde ja Viljami Loponen Munkkivuori-sarjassa. Kuva: Peter Salovaara

1

Viime lauantaina Työväenmuseo Werstas täyttyi iloisella kirjallisuuskuhinalla, kun Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden järjestämä Elävän kirjallisuuden festivaali toteutui parin koronastriimivuoden jälkeen taas livetapahtumana. Festarin tämänvuotinen teema oli matka, ja sitä käsiteltiin keskustelupaneeleissa ja ohjelmanumeroissa monesta näkökulmasta: puheenaiheena olivat niin kirjalliset aikamatkat kuin tie kirjailijuuteen. Pienten mutta sitäkin virkeämpien kustantamojen myyntipöydissä oli tarjolla runsaasti runoherkkuja, joita ketjukirjakauppojen hyllyistä ei löydy.

Festari huipentui G Livelabissa järjestettyyn Tiiliskivi-klubiin. Klubilla kuultiin Tammela 3310:n musisointia ja jaettiin Suomen painavin kirjallisuuspalkinto, kuuden kiloinen painoinen tiiliskivi, jonka kylkeen voittaja saa nimensä. Opiskelijoiden jakaman palkinnon tavoitteena on nostaa esille sellaisia kirjoja, jotka ovat jääneet vaille ansaitsemaansa laajempaa huomiota. Tämän vuoden ehdokaskattaus vaikutti perinpohjaisen puolitoistatuntisen keskustelupaneelin perusteella todella kiinnostavalta, ja voittajateos, Heidi Väätäsen Chloé S:n sanakirja (Gummerus, 2022) nousikin oitis lukulistalleni.

Lue Mikko Saaren kirjasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

2

Kirjallisuus elää myös teatterien lavoilla. Kävin vastikään katsomassa Tampereen Työväen Teatterin näyttämösovituksen Juhani Karilan maanmainiosta romaanista Pienen hauen pyydystys. Olen aiemmin tällä palstalla hehkuttanut maagisen realismin aineksia, rikosjuonta ja rakkaustarinaa yhdistävää alkuperäisteosta, mutta oman nostonsa ansaitsee myös Lija Fischerin dramatisoima ja ohjaama teatteriesitys.

Sovitus on alkuteokselle yllättävänkin uskollinen mutta samalla raikas ja nokkela. Myyttiset olennot peijoonista riivahenki hattaraan on tuotu lavalle oivaltavin nukke- ja esineteatteria hyödyntävin keinoin. Ville Seivon näyttelemä discoasussa diivaileva Näkki on rikkaan henkilögallerian viihdyttävimpiä hahmoja.

Erityisesti toisen puoliajan väkiyö kauhukarnevaalitunnelmineen sekä fyysisen vauhdikas taistelukohtaus lammella tarjoilevat vahvoja näyttämökuvia. Kellariteatterin lava on esitykselle sopivan intiimi. Pienen hauen pyydystys kirvoittaa monet hersyvät naurut, mutta ei typisty pelkäksi hupailuksi; tarinassa on mukana painavien ja synkkienkin tuntojen pohjavirta.

Lue Jussi Kareisen näytelmästä Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

3

Elävä kirjallisuus on monimuotoista, joskus lajimäärittelyjä pakenevaa ja uusia genrejä synnyttävää. Aino Louhen teos Tähtienvälinen avaruus (Suuri Kurpitsa, 2022) on luokiteltu sarjakuvaromaaniksi, mutta ennemmin sitä voisi mielestäni kutsua aikuisten kuvakirjaksi. Kiihtyvän äänikirjabuumin ajassa on hienoa saada käsiin teos, jossa kuvalla on sanoja suurempi paino ja kirjan materiaalinen ja visuaalinen esineluonne on erottamaton osa kokonaisuutta.

Teos kertoo eron jälkeisestä itsensä etsimisestä vähin, harkituin sanoin ja ennen kaikkea voimakkain mutta outoa rauhaa huokuvin kuvin. Luettuani teoksen ensin perinteisesti alusta loppuun olen palannut selailemaan sitä hieman samaan tapaan kuin parhaita runokokoelmia: kirjan voi avata mistä tahansa kohdasta ja se tarjoaa tuokiokuvan, jossa voi viivähtää.

4

Ilahduttavasti kirjallisuus voi elää tekijöitään pitempään: uutuuskirjojen virran keskelle nousee välillä ilmiöiksi asti teoksia menneisyydestä. Tanskalaiskirjailija Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on julkaistu alkujaan 1960-70-luvulla, mutta viime vuosina siitä on kiinnostuttu laajemminkin kirjailijan kotimaan ulkopuolella. Katriina Huttusen suomennokset Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus ovat ilmestyneet vuosina 2021–2022.

Teokset voi määritellä muistelmiksi tai omaelämäkerrallisiksi romaaneiksi, ja sarjan läpi keskeisenä juonteena kulkee kirjailijaksi kasvaminen. Sen lisäksi kirjoissa käsitellään köyhyyttä ja yhteiskuntaluokkaa sekä ystävyys- ja rakkaussuhteita. Ditlevsenin henkilökohtaisen elämän tapahtumien taustakumuna on Euroopan poliittisesti kiristyvä ilmapiiri ja toisen maailmansodan syttyminen.

Vaikka Ditlevsenistä on kohistu blogeissa ja kirjagramissa, olin onnistunut ennalta välttymään lukemasta tarkempia kuvauksia teosten sisällöstä. Hyvä niin, sillä trilogian kirja kirjalta kasvava tyrmäävä vaikuttavuus syntyi minulle paljolti siitä, että en tiennyt yhtään, mitä odottaa. Siksi en ryhdy itsekään nyt kertaamaan Ditlevsenin hurjia elämänkäänteitä. Toteanpa vain, että trilogia näyttää kipeän kirkkaasti porvarillisten unelmien ja epäsovinnaisen elämänjanon repivän ristiriidan.

Vaikka Ditlevsen kuvaa elämänvaiheitaan 1920–1940-luvulla, trilogia puhuttelee tässä ajassa elävää. Yksi romaaneissa toistuva ajatus on se, miten hyödymme toisista ihmisistä ja joskus laskelmoivastikin käytämme heitä omien pyrkimyksiemme edistämiseksi. Eikö tämän päivän verkostoitumispöhinä tähtääkin pohjimmiltaan samaan päämäärään?

Lue Mikko Saaren Aikuisuus-kirjasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

5

Kirjallisuuspainotteiselle listalleni mahtuu tällä kertaa myös yksi tv-sarja. Vai pitäisikö sanoa suoratoistopalvelusarja – Munkkivuori kun on toistaiseksi katsottavissa vain Elisa Viihde Viaplayssa.  Sarja on kuitenkin niin hyvä, että yhden kuukauden tilausmaksun maksaa mielellään pelkästään tämän katselukokemuksen vuoksi.

Yhteen 1980-luvun alun kesään sijoittuvassa draamasarjassa selvitetään pihapiiristä kadonneen lapsen mysteeriä. Pääosassa on joukko kerrostalopihan lapsia, joiden katseen ja kokemusmaailman kautta tarinaa kuljetetaan. Katsoja joutuu lasten lailla tekemään päätelmiä puutteellisista tiedonsiruista, kun aikuiset pimittävät tietoa.

Lapsinäyttelijät suoriutuvat rooleistaan kauttaaltaan uskomattoman upeasti. Nostalginen ajankuva on tavoitettu mehevästi, ja kerronnan verkkainen rytmikin tuntuu lopulta juuri oikealta tyylivalinnalta kännyköitä ja nettiä edeltävän ajan kuvaamiseen.

Hiljattain Munkkivuori putsasi palkintopöydän Kultainen Venla -gaalassa. Jani Volanen sai pystit parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta: kirjoittamisen taitoon palautuu siis lopulta suuri osa tv-sarjankin tenhosta.

Lue Janica Branderin sarjasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

Anna Elina Isoaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua