Maria Stereon mosaiikit Himmelblaun pop-up-galleriassa vievät monikerroksisen nostalgiseen maailmaan. Yksityiskohta mosaiikkireliefistä Näkymä II (2019).]

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Elissa Määttänen löytää lukemista netistä ja ystävän kirjapinoista, taidetta käytävän varrelta sekä Mummo-sarjasta.

1

Etelä-Afrikan Port Elizabethissa asuva päälle parikymppinen Christopher Smith ottaa omanlaisiaan omakuvia ja postaa niitä nettiin. Studionaan hän käyttää omaa lapsuuden makuuhuonettaan. ”Me in my bedroom”, toteaa lyhyt kuvaus vaatimattomasti hänen Instagram-tilillään. Esittelyteksti jää pyörimään kysymysmerkkisenä luuppina pääkoppaan, kun katse alkaa keskittyä kuvien selaamiseen. Tilillään Smith heittäytyy ja ottaa haltuun eri rooleja ja hahmojen kiteytymiä aikakausien varsilta. Tunnelma on vuoroin muun muassa mystinen, herkkä, runsas, väkivaltainen, tiukka, siististi cool, viaton, viehkeä, työteliäs, sporttinen, uljas tai varsin epäonninen.

2

The New Yorker -lehden ja sen verkkosivuston kaunokirjallinen osasto tuottaa runsaasti iloa, tosin kohdallani liian usein vain ajatuksen tasolla. Mutta silloin kun sinne liian harvoin eksyn, en tunne katumusta urliin ajautumisesta. Kesällä osuin paikalle sellaiseen aikaan, kun nostossa oli Annie Proulxin samannimisenä elokuvana monelle tuttu novelli Brokeback Mountain.

Kahden cowboyn kohtaamisesta kertova novelli on hiljaista toteavaa kuvausta, joka onnistuu tavoittamaan kaiken. Kerronta on vähäeleistä eikä tunteista puhuta. Ja kuitenkin niin paljon tapahtuu ja sen kaiken aistii. En muista hetkeen yhtä vahvaa samastumista lukukokemuksen aikana.

Alun perin lehden lokakuun 1997 numerossa julkaistu teksti on pakahduttavaa lukemista varmasti mihin vuodenaikaan tahansa. Heinäkuun trooppisessa sateenropinassa, elokuun hämärässä, kun ikkunalaudalla kukkiva posliinikukka levittää herkän eläimellistä lemuaan, syys-talvella flunssakautta mustaherukkamehulla täkin suojissa taltuttaessa, keväällä valoon taas totutellessa ja verhoja kiinni repiessä.

3

Ystävälläni on lähes aina kyläillessäni kirja hihassaan ja kaksi takataskussaan (tai pöydällä tai pienessä pinossa kirjahyllyn vieressä lattialla) ja niiden päällä nimelläni varustettu post-it-lappu (OK, saattaa siinä lukea nimeni sijaan myös ”kiertoon” tms.). Taannoin uutta kotia vaimennetuin saatesanoin oli etsimässä tuplakappale Louise Erdrichin teoksesta Anna meille siivet (Love Medicine). Omatkin saatesanani voisivat olla mykistyneen vaimennetut, mutta ehkä pieni kuvailun yritelmän viritelmä on paikallaan.

Anna meille siivet on episodiromaani, tiivistetty fiktiivinen kronikka, joka kertoo pohjoisdakotalaisessa reservaatissa asuvan kahden suvun toisiinsa lomittuvat tarinat 1930-luvulta 1980-luvulle. Kirjan henkilöt ovat – kuten kirjailija Erdrich itsekin – Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvan Chippewa-kansan jäseniä. Vuonna 1984 julkaistu teos purkaa maagisen realismin keinoin ajassa tapahtuneita muutoksia, ympäröivän yhteiskunnan tuottaman vääryyden kokemusta ja katkeroitumista, niiden vaikutusta arkeen ja ihmis- ja perhesuhteisiin, kohtaloihin, sukupolvien välisiin kuiluihin. Tarina ja sen kuljetus on realistista mutta ei millään muotoa kuivakkaa tai etäännyttävää. Teksti on päinvastoin aistivoimaista, muhevaa ja läsnä on aina jokin selittämätön.

Romaanin ensimmäinen luku ilmestyi alun perin vuonna 1979 novellina The World’s Greatest Fisherman ja sai jo sellaisenaan hyvän vastaanoton. Louise Erdrich on täydentänyt romaaniaan 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Käsissäni oleva versio on alkuperäinen Helene Kortekallion suomennos vuodelta 1985.

4

Finlaysonin alueella, Siperian Media 54:n käytävällä on hyvä soppi levähtää kesken päivän, oli kyse sitten ruokatauosta tai päämäärättömältä vaikuttavasta kaupunkivaelluksesta. Himmelblaun satelliitit minicinema ja pop-up-galleria nimittäin pitävät paraikaa huolen hengenravinnosta, meditaatiosta ja mindfulnessista.

Minicineman penkeille voi upottautua ja unohtua katsomaan muutaman Anssi Kasitonnin lyhytelokuvan – vaikkapa muutamaan otteeseen. Tarjolla on muun muassa vanha vankilaklassikko Masa, jossa älyllisesti varsin kehittynyt marsu hautoo ärhäkän raudan pumppauksen lomassa monimutkaisia pakosuunnitelmiaan ja kertoo tuntemuksistaan selvällä marsun kielellä.

Pop-up-gallerian puolella pääsee hetkeksi arjen yläpuolelle tai juhlapäivänä kohottumaan juuri oikealle tasolle Maria Stereon mosaiikkien äärellä. Mosaiikkiteokset on tehty vanhoja posliiniesineitä rikkomalla ja suunnitelmallisesti uusiin asetelmiin koostamalla. Uudet, tänä vuonna valmistuneet reliefit ja niiden ihmeelliset kaleidoskooppinäkymät sekä surrealismia ja rokokoota sekoittavat pastelliset, eri sisustuselementtejä mukailevat veistokset pistävät sydämen lepattamaan – Stereon Kynttelikkö-teoksen kynttilöiden liekin lailla. Teoksissa on paljon nähtävää ja katseltavaa, huomio kiinnittyy vuoroin kokonaisuuteen, vuoroin yksityiskohtiin. Maria Stereon haikeat, iloiset, melankoliset mosaiikit vievät monikerroksisen nostalgiseen maailmaan, jonka polkuja pitkin pystyy juuri ja juuri kulkemaan kädet visusti taidenäyttelyasennossa (eli lukossa selän takana).

5

Lapsuuteni lempisarjoja televisiossa oli Mummo. Erityisesti mieleeni on jäänyt jakso Graffiteja. 1980-luvun lopussa Tampereella kuvattu sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä reilun kuukauden ajan. Sen verran aika on sentään edes kolmessakymmenessä vuodessa ajanut ohitse, ettei osa vitseistä ja juonikuvioista naurata.

Vuosikymmenet ovat kuitenkin onneksi heittäneet meidät Internetin aikakaudelle, ja sattumoisin juuri mummon sihauttamia graffiteja on mahdollista pällistellä niihin parhaisiin ja suositeltaviin ydinpaloihin tiivistettynä. Näitä parhauksia on löytynyt jopa yhdeksän minuutin verran – ihan hyvä määrä puolen tunnin pätkän kokonaisuudesta!

Elissa Määttänen, teksti ja kuva