Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tero Alanko nauttii australialaisesta rockista, Ian McEwanista ja perunasta, josta pitää kaikissa muodoissaan.
1
Australialaisen Amyl And The Sniffersin ensialbumi on ihanan regressiivistä rockia – äänekästä, tarttuvaa ja pölkkypäistä.
Amyl And The Sniffers on paremman näköinen kuin mikään muu viime vuosien uusi rockbändi. Se on tajuttu myös muotipiireissä. Punatukkainen Sniffers-basisti Gus Romer esitteli Milanon muotiviikoilla Guccin vaatteita.
Amyl And The Sniffers perustettiin Melbournessa pari vuotta sitten. 1960- ja 1970-luvuilla kaupungissa oli paikallinen sharpies-nuorisokulttuuri, jonka ulkonäköä Sniffers mukailee. Olen muodostanut siihen pakkomielteen.
1960-luvulla Melbourneen muutti tuhansia nuoria Britanniasta ja Etelä-Euroopasta. Sharpie-porukkaan liittymällä he tunsivat olonsa vähän enemmän australialaisiksi.
Aluksi sharpie-tyyliin (”sharp dressers”) kuuluivat lyhyeksi ajeltu tukka, leveälahkeiset housut ja villatakit. 1970-luvun alussa tyyli muuttui David Bowien Ziggy Stardust -hahmon ja Britanniassa nousseen skinhead-liikkeen ansiosta. Muuten lyhyeen tukkaan jätettiin pitemmät takahiukset ja farkkuihin lisättiin olkaimet.
Aluksi sharpiet kuuntelivat muun muassa Motownia ja paikallisia jytärockbändejä. 1970-luvulla mukaan tuli glamrock, jossa painotus oli sanan jälkimmäisellä osalla: Bowie, T.Rex, Slade ja niin edelleen. Myös Bon Scottin aikainen AC/DC oli kovassa kurssissa.
Amyl And The Sniffers esiintyy torstaina 6.6. Sideways-festivaalilla Helsingissä.
2
Olin iltalenkillä koiran kanssa. Kuulin, kun nuorisoporukka kuunteli Lords Of The New Churchia Järvensivun koulun pihassa: ”Open your eyes, see the lies right in front of ya!”
Punkin jälkimainingeissa perustettu The Lords Of The New Church oli yksi nuoruuteni tärkeistä bändeistä. Kun ”Lordsien” ensimmäinen albumi ilmestyi, olin 13-vuotias. Myös toinen levy kolahti ns. täysillä. Kolmas ei tuntunut enää kovin jännittävältä eikä salaperäiseltä.
Bändi ramppasi 1980-luvulla Suomessa alituiseen. Olin vähän liian nuori keikoille, mutta luin Suosikista ja Soundista heidän seikkailuistaan. Laulaja Stiv Bators oli keikalla liian kännissä pysyäkseen pystyssä! Stiv Bators heitettiin putkaan, kun hän vilautti stilettiä poliiseille! (Oikeasti se taisi olla metallikuorinen sytkäri.)
Nostalgiapäissäni kuuntelin bändin kaksi ekaa levyä. Parhaat biisit puristivat yhä sydämestä.
Pitää kyllä myöntää, että nykyään tykkään enemmän Stiv Batorsin Disconnected-soololevystä. Se on mestariluokan Nuggets-vaikutteista powerpoppia.
3
Arvatkaa, miltä tuntuu, kun suurin nuoruudensankari osoittautuu tympeäksi rasistiksi? Ei juuri miltään.
Tarkoitan tietysti Morrisseyta. Ja myönnän auliisti, että hänen morkkaamistaan helpottaa se, että Morrisseyn viimeisimmät levyt ovat kehnoja.
Yksi kieroutuneista intohimoistani on Morrissey Solo -sivusto jonka keskusteluketjuissa Morrissey-jumaloinnistaan epätoivoisesti kiinni pitävät ihmiset näkevät salaliittoja joka puolella ja puolustavat suosikkiaan hyvin mielikuvituksekkailla tavoilla. Viime aikoina ”keskustelulle” ovat antaneet lisää vauhtia etenkin Morrisseyn kekkulointi äärioikeistolaisen For Britain -liikkeen merkki takkinsa rinnuksessa ja tylsän California Son -levyn osakseen saama murskakritiikki.
4
Ian McEwanin pari edellistä ovat olleet hyviä ideoita, mutta eivät kovin hyviä kirjoja. Uusi Machines Like Me sen sijaan toimii kaikilla tasoilla: se on kieleltään upea, verrattoman viihdyttävä ja vieläpä panee ajattelemaan suuria moraliteetteja.
Kirja sijoittuu vuoteen 1982, mutta tapahtuu vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Britannia on saanut Argentiinalta pahasti nokkiinsa Falklandin sodassa. Muusikko John Lennon ja matemaatikko Alan Turing elävät.
Teknologinen kehitys on niin pitkällä, että ensimmäinen 25 kappaleen erä lähes ihmisen kaltaisia robotteja (”synthetic humans”) on laitettu myyntiin. Nämä 12 Adamia ja 13 Eveä pystyvät omaksumaan kaiken haluamansa tiedon tuossa tuokiossa. Mutta onko niillä myös tunteet ja tietoisuus?
Kirjan kertoja on Lontoossa asuva kolmekymppinen Charlie Friend. Hän on tyhjäntoimittaja, joka saa perinnön. Charlie ostaa sillä itselleen Adamin. (Evet oli myyty loppuun.)
Charlie rakastuu yläkertaa vuokraavaan Mirandaan. Samoin tekee Adam. Siitä se seuraa kolmiodraama, jossa on kierrettä kuin Twister-mehujäässä.
5
”Peruna on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruoka ihan oikea!”
Peruna tuotiin Etelä-Amerikasta Eurooppaan 1500-luvulla. Suomeen potaatti saapui 1700-luvulla.
Suomalaiset syövät noin kilon perunoita viikossa. Irlantilaiset ahmivat noin kaksinkertaisen määrän. Irlannissa olikin 1800-luvun puolivälissä valtava nälänhätä, kun perunarutto tuhosi mukulat. Sen takia John Lennonin esivanhemmat ja pari miljoonaa muuta irlantilaista muuttivat Englantiin.
Joulun paras sesonkiruoka on imelletty perunalaatikko. Perunamuusi, perunalastut, ranskalaiset perunat, röstiperunat, perunasalaatti – tykkään kaikista!
Kaikkein parasta ovat kuitenkin uudet perunat juuri nyt.
Tero Alanko
