Tubettavat konemiehet. Kuva: Yle

1

Jossain musiikissa vain on sitä jotakin. Kykyni eivät riitä erittelemään, että mikä on Essi Leppänen systeemin se jokin, mutta sen tiedän, että haluan ehkä muuttaa orkesterin rakentamiin äänimaisemiin loppuiäkseni asumaan.

Löysin Essi Leppänen systeemin hiljattain ihan vahingossa, ja nyt yhtyeen musiikki on osa päivittäistä soittolistaani. Taivaan laitaa -esikoisalbumin (2021) sanoituksista huokuu, että yhtyeen sanoittaja ja solisti Ester Nuori Leppä on taustaltaan runoilija. Miellänkin yhtyeet kappaleet ennen kaikkea runoiksi. Raskaiksi, utuisiksi ja kauniin alakuloisiksi runoiksi, jotka loppuvat liian aikaisin.

Ihan jokainen Taivaan laitaa -levyn kahdeksasta kertomuksesta sykähdyttää minua. Laulelmissa liikutaan muun muassa anteeksiannon, kaipuun ja kuoleman teemoissa. Sanoitukset ovat herkkiä ja sentimentaalisia, mikä yhdistettynä Lepän mahdikkaaseen lausuntatyyliin tekee kokonaisuudesta loputtoman kiinnostavan.

2

Juuri kun luulin ymmärtäneeni mitä tubettaminen tarkoittaa ja sen myötä mieltänyt sen lähinnä urbaanin nuorison aktiviteetiksi, läväyttää Yle silmieni eteen Tubettavat konemiehet, realitysarjan kolmesta keski-ikäisestä, pohjoissavolaisesta äijätubettajasta. Suureksi ihmetyksekseni kaksi omassa ajattelussani toisilleen tyystin vierasta maailmaa eivät törmää väkivalloin, vaan kohtaavat varsin säväyttävällä tavalla.

8-osaisessa sarjassa seurataan vuoden ajan Kone Manin, Metsä Manin ja Konemies Artsin vloggaamisen ympärille kiertyvää arkea. Miehet eivät tosiaankaan kuvaa nettivideoita vain omaksi huvikseen, sillä lupsakat maalaiset tavoittavat proosallisilla pätkillään tuhatpäisiä yleisöjä.

On ehkä latteaa kiittää sarjaa ja sen hahmoja aitoudesta, mutta siitä Tubettavissa konemiehissä on nimenomaan kyse. Kone Man, Metsä Man ja Konemies Artsi ovat paikoin inhorealistisen keskeneräisiä ja inhimillisiä. Rosoisen maalaismeiningin rinnalla miehistä näytetään myös herkkä ja haavoittuvainen puoli, mikä rikkoo toivotulla tavalla stereotyyppisiä äijäpresentaatioita.

Arvelen, ettei Tubettavilla konemiehillä olisi minuun yhtä koskettava vaikutus, mikäli en itse olisi varttunut sarjan maisemissa, saman murteen ja kulttuurin ympäröimänä. Sarjan hahmoissa on minulle jotain loputtoman kotoisaa ja perinteikästä, mikä yhdistettynä kännykkäkameroihin ja tubetus-termeihin nyrjäyttää mielen sopivasti uusille urille.

Tubettavat konemiehet Yle Areenalla.

3

Jos jotain hyvää on korona kokoontumisrajoituksineen tuonut elämääni, niin mahdollisuuden osallistua monenmoisiin rientoihin kotisohvalta käsin. Alkuinnostuksessa haalin kalenterin täyteen edes etäisesti kiinnostavia tapahtumia, mutta nykyään valikoin jo virtuaalimenoni tarkemmin.

Tarkan seulan läpi pääsee Tiedekulman Pinnalla-ohjelmasarja, joka käsitteli eduskuntavaalien kynnyksellä yhteiskuntamme ja aikamme tärkeitä kysymyksiä. Sarja koostuu kolmesta teemasta: taloudesta, sosiaali- ja terveyspalveluista sekä ilmastonmuutoksesta. Keskusteluissa on mukana kunkin teeman asiantuntijoita ja tutkijoita.

Formaatin idea on tarjota tutkittua tietoa äänestämisen tueksi, ja Pinnalla tekeekin sen ansiokkaasti. Sarjan aiheet eivät suinkaan ole ajankohtaisia ainoastaan äänestyskoppikäyntien alla, vaan keskusteluilla voi ja kannattaa sivistää itseään myös vaalien jälkeen. Tallenteet Helsingin Tiedekulmassa järjestetyistä tilaisuuksista löytyvät YouTubesta.

4

Sinéad O’Connor on erottamaton osa ysärilapsuuteni kulttuurista kuvastoa. Muistan hytkyneeni Nothing Compares 2 U -kappaleen tahtiin jo pienenä, mutta musiikkiakin enemmän vaikutuin artistin tavasta olla ja esiintyä. Siinä oli jotain todella kiehtovaa ja vangitsevaa.

Kathryn Fergusonin ohjaama Nothing Compares: Sinéad O’Connor (2022) on painava dokumenttielokuva ikonisen laulaja-lauluntekijän musiikkiuran vaiheista. Dokumentti piirtää kuvaa irlantilaisesta O’Connorista paitsi tämän artistiuden myös poliittisten ja sosiaalisten kehyksien kautta. Elokuva koostuu enimmäkseen arkistomateriaalista, ja tämän päivän O’Connor on mukana lähinnä äänenä. Asetelma toimii luoden vaikutelman artistista oman tarinansa pääkertojana.

Musiikin tekeminen oli O’Connorille ennen kaikkea keino huutaa ulos niitä epäoikeudenmukaisuuksia, joita hän oli joutunut kokemaan. Dokumentti raivaa tilaa kovia kokeneen artistin omalle äänelle ja nostaa pintaan edelleen tänäkin päivänä aiheellisia kysymyksiä niin naisten oikeuksista ja sukupuolirooleista kuin katolisen kirkon rikoksistakin.

Nothing Compares: Sinéad O’Connor Yle Areenassa.

5

Elokapina lienee parasta ja tärkeintä, mitä ympäristöaktivismin parissa on 2000-luvulla tapahtunut. Globaali liike ei tyydy ainoastaan yksittäisiin tempauksiin, vaan vaatii määrätietoisesti systeemitason muutosta haastaessaan kaikkia yhteiskunnan sektoreita toimimaan kestävämmän tulevaisuuden puolesta.

Viimeisimpänä kapinalliset ovat osoittaneet haasteensa kulttuurialalle. Liike julkaisi maaliskuussa avoimen kirjeen, jossa se peräänkuuluttaa museoita ja kulttuuri-instituutioita käyttämään valtaansa nykyistä järjestelmällisemmin ekokriisin vastaiseen taisteluun. Tämä tarkoittaa paitsi organisaatioiden omien ilmastopäästöjen kriittistä tarkastelua niin erityisesti vahvaa ja johdonmukaista poliittista asemoitumista yhteistä vihollista eli fossiilikapitalismia vastaan.

Kirje on Elokapinan viestinnälle tyypilliseen tapaan perusteellinen, hyvin argumentoitu ja ilmaisultaan vetoava. Sen ydinsanoman voisi osoittaa mille tahansa organisaatiolle: mitä enemmän valtaa, sitä enemmän vastuuta. Nähtäväksi jää, kuinka kulttuurialan instanssit reagoivat toimintakutsuun. Se on kuitenkin selvää, että tässä ajassa tarvitsemme Elokapinan kaltaisia moraalisia kompasseja ja havahduttajia ehkä enemmän kuin koskaan.

Reija Jarkkola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua