1

Parasite on parasta mitä voi valkokankaalla tällä hetkellä nähdä. Tai on nähnyt vuoteen. Kimin ja Parkin perheiden sekä taloudenhoitajan rynnistäessä luokkayhteiskunnan erilaisia rappusia ylös ja alas niin Parkien ökytalossa kuin kaupungin hienostokukkulalta alas, kädestä suuhun -eläjien kadulle, ei voi kuin ihmetellä Bong Joon-hon taitoa pitää niin monta elokuvan elementtiä hyppysissään ja vielä niin vetävällä tavalla.

Näyttelijäntyö pelaa ensemblenä kuin tanssi, johdossa lemppari korealaisnäyttelijäni Song Kang-ho. Lavastuksesta on kirjoitettu jo korealaisissa arkkitehtuurilehdissä. Elokuvasta voi spotata lukemattomia viittauksia eri elokuviin, vaikkapa Mission Impossibleen. Juonenkäänteet tipauttavat penkiltä; on ilahduttavaa katsoa elokuvaa, josta ei arvaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Lajityyppi on jotain mustan komedian, perhedraaman ja trillerin välillä.

Ennen kaikkea Bongilla on taito kääntää teemat ja aihelmat elokuvan kielelle, kuvin, äänin, liikkein. Kahden kerroksen väen muuttuminen kolmen kerroksen väeksi on teoretisoinnin sijaan muutettu lavasteiksi ja liikkeeksi. Puolikellarista saattaa hyvin pian päätyä kokokellariin. Katsojissa tämä kuvallistaminen on herättänyt oivalluksia nykyajan yhteiskunnan kriisistä. Dialogissa viitataan ohimennen nykypäivän Etelä-Korean tilanteeseen, jossa yliopistosta valmistuneet kilpailevat suorittajatason töistä. Kimien perhe ei ole edes klassista työväenluokkaa, vaan prekariaattia, joiden on otettava keikkahomma pizzalaatikoiden taittajina.

Ja miten paljon Parasite kertoo ruuan avulla: pizzaboksien ja halpisoluen kellariloukosta tullaan Parkien taloon ja hienojen hedelmätarjottimien pariin – joihin sisältyy yksi juonenkäänne. Korealaisten lohturuoka ramdon näyttelee myös osaa tarinassa.

Bong Joon-ho vaikutti jo yhteiskunnallisella mestaritrillerillään Memories of Murder (2003), ja on nyt luonut sille pariksi toisen yhtä hienon elokuvan. Mitä ne tekevät korealaisessa elokuvatuotannossa oikein, kun vuoden sisällä maa puskee ulos kaksi tällaista huippuelokuvaa, Lee Chang-dongin Burningin ja Parasiten?

Niin ja kai olet jo asentanut Jessica Jingle -soittoäänen kännykkääsi? Jingle perustuu vanhaan korealaiseen lauluun, jota muokkaillen korealaiskoululaisilla on tapana painaa mieleen listoja opittavia asioita, siis Korean Pohjanmaan joet.

Parasiten lavastus sitä varten rakennettuine ökytaloineen visualisoi luokkanousun ja -laskun.

2

KAVI pyöräytti Kino Reginassa kahtena viikonloppuna koko Rainer Werner Fassbinderin televisiosarjan Berlin Alexanderplatz. Itselläni oli sarjasta hämäriä muistikuvia sen tv-esityksestä 1980-luvulta, mutta nyt sarjan pötköön katsottuni muiden uskollisten kanssa, huomasin, miten monet sen elementeistä toimivat edelleen.

Gunter Lamprechtin näyttelemä Franz Biberkopf lienee ollut esikuvana monille 2000-luvun tv-sarjojen epäsankareille, joiden kautta nähdään syvemmälle todellisuuteen. Sarjan rankka yhteiskunta-analyysi vie ajatukset The Wireen, jonka Baltimore on kuin vuoden 1928 Berliini. Berlin Alexanderplatzin taustalla näkyvä kapitalismin talouskriisi laajoine työttömien joukkoineen ja yhteiskunnallinen kärjistyminen katukahakoineen ja natsien esille nousuineen ei ole niinkään kaukana tämän hetken eurooppalaisesta maisemasta.

Samaan aikaan elokuvateatterissa katsoessa kiinnittää huomiota myös kuvaukseen. Kaikki henkilöt ovat filmille kuvatun pehmeitä, valon kimmeltäessä heidän silmissään.

Viimeinen kaksituntinen osa heitti kaiken nähdyn uuteen valoon: siinä tuotiin pintaan aiempien jaksojen pinnanalaiset asiat, kuten Franzin ja Rheinholdin piilohomoseksuaaliset tunteet, jotka aiemmissa jaksoissa ilmaistiin siinä, miten miehet vaihtoivat naisia keskenään.

Naisillehan tässä sarjassa käy huonosti, mutta se lienee osa Fassbinderin ajankuvaa.

Koko sarjan katsottua tekee mieli olutta ja schnapsia. Mieluiten siinä samassa kuppilassa, jossa Franz niitä aina nauttii.

Pistin kirjastohakuun Alfred Döblinin alkuperäisteoksen, ja Berlinalen elokuvafestivaaleilla odottaa Döblinin teoksen uustulkinta, jossa afrikkalainen paperiton siirtolainen saapuu Berliiniin ja sortuu alamaailman houkutuksiin.

3

Elena Ferrante on ilmiö. Kiinnostusta ei vähennä se, että kukaan, ehkä kustantajaa lukuun ottamatta, ei tiedä, kuka salanimellä kirjoittavan Ferranten takana oikeasti on. Eikä sitäkään, kirjoittaako hän omasta, eli siis Ferrante-jonkun elämästä, eli onko kirjojen Elena Greco oikeasti ”Elena Ferrante”.

Nyt voi kahden napolilaistytön naiseksikasvamistarinaa Loistava ystäväni seurata Yle Teema Femiltä ja YLE Areenasta. HBO:ltakin se löytyy. Teema alusti sarjaa dokumentilla (sekin YLE Areenassa), jossa haastateltavat analysoivat kirjasarjan merkitystä. Jonathan Franzenin kaltaiset kirjailijat ovat hurmaantuneita Ferrantesta, ja oman paikallisanalyysinsa dokumentissa tuo esille napolilaissyntyinen Roberto Saviano. Kuten dokumentissa huomautetaan, romaaneja naisten välisestä kilpailevasta ystävyydestä ei ole muita.

Itse sarjaan on löydetty alkupuolelle huiman hyvät lapsinäyttelijät Lenun ja Lilan rooleihin. Myös teini-ikäiset tytöt ovat vakuuttavan samankaltaisia kuin kirjoissa. 1950-luvun Napoli oli ensimmäisessä jaksossa hieman lavastemainen, mutta herää sarjan myötä eloon.

Ennen kaikkea sarjassa näytetään hyvin se tyttöjen välinen dynamiikka, joka vaihtelee ehdottoman ystävyyden, uteliaisuuden, kateuden ja toistensa kirittämisen välillä. Lenu ja Lila ovat hyvin erilaisia, mutta Lenun silmin nähty Lila tulee olemaan hänen elämänsä keskeinen ihminen, enemmän kuin poikaystävät tai aviomies. Tämä on naisten tarinaa parhaimmillaan ja selvittää Bechdel-testit heittämällä.

4

Silakkaliike esittäytyi ensimmäisen kerran julkisuudessa Helsingin Kansalaistorin Fishmobissa 1.2. Vaikka satoi jäävettä niskaan, paikalle oli saapunut tuhat ihmistä, joista monet olivat askarrelleet erilaisia hauskoja silakkatunnuksia.

Parikymmenpäinen vastapuoli oli saapunut paikalle valtavien ämyreiden kanssa kailottamaan silakoita uuniin. Slogan vei näin holokaustin muistoviikolla ajatukset ikäviin historian varjoihin, mutta hyväntuulinen silakkaparvi vastasi laulamalla yhdessä Maamme-laulun. Yksi silakoiden palstoilla keskusteltu teema onkin kansallisten symbolien ottaminen takaisin tavallisen kansan käyttöön.

Lyhyt, puolisen tuntia kestänyt mob-tyylinen tilaisuus oli hyvä malli raskaahkoille perinteisille mielenosoituksille, joissa menee tuntikausia porukan kokoontuessa tunnin, pitkien puheiden kestäessä toisen ja porukan laahatessa kaupungin halki pari tuntia. Pikaiskuun kerennee useampikin. Yleistyisivätkö vaikkapa lounastuntipikamiekkarit?

5

Tanssiminen on mainio liikuntamuoto. Syke nousee ja koordinaation ja tanssikoreografian opetteleminen varmasti luo uusia hermoratoja aivoihin. Olen löytänyt yliopistoliikunnan Unisportista mainion tanssiopettajan, Mariannen, jonka jazzmusikaalitunneilla tanssitaan musikaalisävelten tahtiin. Lauantaipäivääni on nyt alkuvuodesta kuulunut Mariannen dance mix -tunti, jossa vetäistään ensin hiphop-tyyliin ja revitellään sitten Aretha Franklinin tahtiin. Marianne painottaa kuuntelemaan musiikin rytmiä tarkkaan ja kertoi tunnilla usein tanssitunteja suunnitellessaan vain kuuntelevansa kappaletta uudelleen ja uudelleen sisäistääkseen sen eri rytmikerrokset.

Toinen hyvä vetäjä on alkeisbalettia opettava Asla Jääskeläinen, joka eläköityi varhain Kansallisbaletista, kuten tanssijoilla on tapana, ja vetää balettitunteja Unisportissa. Kun normi jumppatunnilla soitetaan hirveää jumputusta, tanssitunneilla kuulee aina hyvää musaa, oli se sitten housea, musikaalisävelmiä tai klassista. Niiden tahtiin on mukava liikkua.

Eija Niskanen