Vasemmalla Ernie McGarr, 36 vuotta. Oikealla cup-mestari Nivaldo, 29 vuotta. Kuva: 80s Footballers Aging Badly
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on ihmetellyt pumpattavia panssarivaunuja, vihreää seinää Lofooteilta ja ennen aikojaan vanhentuneita jalkapalloilijoita.
1
Lapsuuteni sankarin Diego Maradonan kuolema kouraisi sen verran, että päädyin katsomaan uudelleen Asif Kapadian Maradona-dokumenttielokuvan (2019). Elokuva on herkkä ja koskettava, niin kuin myös tämä klippi vuoden 1989 UEFA Cupin välierän alkulämmittelyssä Opusin Live Is Lifen (eli Tapparan maalilaulun!) tahtiin pallon kanssa kikkailevasta Maradonasta.
1980-luvun jalkapalloilijoihin palatessani törmäsin kuitenkin myös toiseen, aivan eri tavalla traagiseen aikakauden ilmiöön.
Tiesin toki, että menneinä aikoina ihmiset nyt vain näyttivät aika paljon vanhemmilta kuin nykyään, eikä siinä mitään. Twitter-tili 80s Footballers Aging Badly oli kuitenkin hätkähdyttävää nähtävää.
Tilin kuvissa esiintyvät pari- ja kolmekymppiset nuorukaiset ovat olleet aikansa huippu-urheilijoita, tai ainakin vähintään urheilijoita, mutta jokainen heistä näyttää siltä kuin olisi käynyt läpi vähintään kaksi maailmansotaa.
”Pahasti vanhentuneiden” kasarifutarien kesken järjestettiin syksyn aikana cup-kilpailu, kuinkas muuten. Finaalissa (ks. pääkuva) skotlantilainen maalivahti Ernie McGarr kärsi katkeran tappion Brasilian Nivaldolle, joka sai 58,4 prosenttia annetuista 25 443 äänestä. Onnea ja pitkää ikää finalisteille!
2
Netflixin 13-osainen dokumenttisarja Toinen maailmansota väreissä (2009) on ihanaa katsottavaa. Tai siis aivan lohduttomana kamalaa, mutta tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Sarja perustuu lähes pelkästään arkistokuvan ja kertojaäänen käyttöön. Monimutkaisimpia tapahtumia selvennetään lisäksi yksinkertaisilla grafiikoilla ja kartta-animaatioilla.
Ei siis kommentaattoreita, ei rintamamuisteloita, ei asiantuntijoiden analyysejä. Vain kuvien virtaa ja veteraaninäyttelijä Robert Powellin kiihkotonta, lähes selkokielisellä huolellisuudella käsikirjoitettua puhetta, jonka avulla joka puolelle maapalloa levinneestä kaaoksesta voi ainakin kuvitella saavansa jonkinlaisen kokonaiskuvan.
Sotahistoriaan kohtalaisen välinpitämättömästi suhtautuneelle sarjassa on paljon uutta – tai ainakin joskus jo unohdettua. Hilpeyttä kaiken tuhon ja kauheuden keskelle tuo yhdeksäs jakso, jossa esitellään ”Hobartin hassut” (erilaiset vempeleet ja vekottimet, joita englantilaiset kehittivät Normandian maihinnousun kynnyksellä tankkiensa liikkumisen helpottamiseksi) sekä ilmalla täytettävistä tankeista ja lentokoneista koostuva ”pumpattava armeija”, jonka liittoutuneet puhalsivat pystyyn itäisen Kentin rannikolle saksalaisia tiedustelijoita hämätäkseen.
Huom! Netflixin valikoimasta löytyy myös lähes identtisesti nimetty dokumenttisarja Toisen maailmansodan tärkeimmät tapahtumat väreissä (2019). Sitäkin sopii katsoa, mutta kaupan päälle saa professorien puhuvia päitä, halusi tai ei.
3
Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on tarjonnut muutaman viime vuoden aikana käyttäjilleen pienen ”joulupaketin”. Spotify Wrapped -sivuston kautta käyttäjä on päässyt katsomaan musiikinkulutustottumuksistaan tehdyn koosteen, josta käy ilmi kuinka paljon ja minkälaista musiikkia palvelusta on tullut vuoden mittaan kuunneltua.
Myönnetään, olen ongelmakäyttäjä. Kellotin kuluvan vuoden aikana yhteensä yli 124 000 Spotify-minuuttia. Ja kun otetaan huomioon, että joulukuu jää tilastoinnin ulkopuolelle, se tarkoittaa päivää kohden hiukan yli 400 minuuttia ämyrien pauhua. Voisinpa laittaa kaiken vain koronan piikkiin.
Fiskaaliasioiden päälle ymmärtävän ystäväni laskelmien mukaan käytän Spotifyä niin paljon, että ruotsalaisyritys joutuu tilittämään kuunteluminuuteistani artisteille ja levy-yhtiöille enemmän kuin minulta veloittamansa 9,99 euron Premium-kuukausimaksun verran – alun toistakymmentä euroa kuussa.
Spotify siis menettää rahaa minun takiani! Olen onnistunut huijaamaan systeemiä ja kyykyttämään riistäjää – kerrankin! Barrikadeille!
Eniten hämmennystä viime päivien Spotify Wrapped -raporteissa ovat aiheuttaneet musiikkityylit, tai siis algoritmeja varten luodut ”musiikkityylit”, joita palvelu väittää käyttäjän kuunnelleen eniten. Moni tuttavani on esimerkiksi saanut tietää olevansa äärimmäisen kova Chamber Psych -fani!
Oma ykkösgenreni on palvelun perusteella suhteellisen selväpäinen Art Pop. Sen voin kyllä allekirjoittaa, sillä kiinnostavimmat asiat tapahtuvat usein juuri taiteen ja populaarin kohdatessa, keskustellessa ja parhaimmillaan jopa sulautuessa. Ei ole sattumaa, että Pet Shop Boys valitsi juuri nuo kaksi sanaa vuoden 2003 kokoelmalevynsä nimeen omaa filosofiaansa kuvaamaan.
”Che Guevara and Debussy to a disco beat”? Ehdottomasti!
4
Hiukan taidetta mutta paljon enemmän populaaria pitää sisällään Timo Pennasen tuore tietokirja Top 1000 (Avain, 2020). Suomen johtavan musiikkilista-asiantuntijan 292-sivuisen jötkäleen alaotsikko kuuluu selventävästi: ”Kuuden vuosikymmenen tuhat menestyneintä listahittiä Suomessa”.
Pennanen on rankannut tuhat kirjaan valikoitunutta äänitystä monimutkaisella matemaattisella metodilla, jota hän kirjan esipuheessa avaa. Kokonainen sivu on omistettu infograafille, joka näyttää, minkä suuruisen painoarvon mikäkin menestyksen mittari on minäkin vuonna julkaistujen kappaleiden kohdalla saanut.
”Hittiyden” mittaaminen ei ole aivan yksinkertaista, sillä musiikkia on soitettu vuosikymmenten varrella monilla eri tavoilla: niin singleiltä, EP-levyiltä, albumeilta kuin suoratoistona, niin radioissa, jukebokseissa kuin tanssiravintoloissakin.
Top 1000 -kirja soveltuu parhaiten selailuun, omien suosikkien ja itselle vieraiden kuriositeettien bongailuun. Jokaisesta kappaleesta on mukana pieni tekstinpätkä, olennaiset krediittitiedot sekä – mikä ilahduttavinta – singlen tai levyn kansikuva. Kannesta kanteen lukiessa touhu voisi käydä pian uuvuttavaksi, mutta sopivina annoksina naposteltuna teos säilyttää lukuarvonsa pitkäänkin.
Ehkäpä kiinnostavinta kirjassa ovat kunkin vuosikymmenen niputtavat lyhyet artikkelit, joissa Pennanen käy läpi musiikin julkaisemiseen ja kuluttamiseen liittyviä muutoksia, tilastojen ja grafiikoiden kera.
Itseäni hätkähdytti erityisesti, miten poikkeuksellista aikaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen lopulta oli englanninkielisen Suomi-musiikin suosion suhteen. HIMin, Bomfunk MC’sin, The Rasmuksen ja Lordin vanavedessä vuosikymmen poiki peräti 51 kolmannella kotimaisella esitettyä top 1000 -hittiä. Muiden vuosikymmenten yhteenlaskettu saldo on vain 10 ja juuri päättyneen vuosikymmenen kaksi (Anna Abreun Music Everywhere ja Redraman Clouds).
Seuraavaksi Timo Pennaselta voisikin toivoa päivitettyä laitosta suomalaisen listatiedon ylivertaisesta raamatusta Sisältää hitin – Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972 (Otava, 2006)!
5
En tiedä miten vastuullista on usuttaa ihmisiä käymään taidenäyttelyissä näinä tiukentuneiden koronarajoitusten aikoina mutta: käykääpä!
Erityisesti suosittelen käymään Tampereen Valokuvakeskus Nykyajassa, valokuvataiteilija ja taidegraafikko Janne Laineen 25-vuotista kuvataiteilijanuraa juhlistavassa Kohti abstraktiota -näyttelyssä, joka levittäytyy galleriatilan molempiin kerroksiin.
Laineen taidetta on tullut nähtyä tamperelaisgallerioissa rampatessa niin paljon, ettei hänestä aina jaksa enää kauheasti etukäteen innostua. Mutta aivan joka kerta hänen näyttelystään löytää jotain uutta, joka saa jälleen kerran hämmästelemään joskus hiukan liiankin tuotteliaalta vaikuttavan taiteilijan tarkkaa silmää ja teknistä taituruutta.
Nyt Laine oli esimerkiksi käynyt Norjan Lofooteilla, Svolvaerin kaupungissa ja räpsinyt otoksiajonkun harmaanvihreän rakennelman ränsistyneestä ulkoseinästä. Vähän siinä nurmikkoa ja kukkasiakin kuvissa näkyi ja jotain oli seinään tuherrettu – ja siinä menikin sitten hyvä tovi viiden kuvan vangitsevaa kokonaisuutta ihastellessa, enkä oikein tiedä miksi.
Antti Lähde
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.
Parasta juuri nyt (14.11.2024): Die Brücke, romantiikka, avaruus, Larissa Sansour, Tove Jansson
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on kiertänyt museoita Tukholmassa ja Helsingissä.