Niklas Natt och Dag. Kuva: Johnny Kniga / Gabriel Liljevall

1

Parasta juuri nyt on hankkia käsiinsä Herman Lindqvistin teos När Finland var Sverige (Albert Bonniers Förlag, 2013).

Syyksi tyrkytän sitä tosiasiaa, että meneillään on teemaviikko nimeltä Svenska veckan, eli toisella kotimaisella Ruotsalaisuuden viikko.

Ruotsalaisuutta, ruotsinkielistä kulttuuria ja ruotsin kieltä ilmoittavat tänä vuonna juhlistavansa enemmän ja vähemmän täyden viikon esimerkiksi Porin, Tampereen ja Turun kaupungit. Viikon huipentaa sunnuntaina 6.11. Svenska dagen, toiselta nimeltään Gustav Adolfsdagen.

Journalisti ja populaarihistorioitsija Lindqvistin kirjaa suosittelen pikku kertaukseksi siitä, miten perin pohjin ruotsalaisia, tai ainakin ”ruotsalaisia”, me olemme. Jo kirjan aliotsikko tiivistää asian: Historien om de 700 åren, innan riket sprängdes. Olimme toisin sanoen osa Ruotsin valtakuntaa aina siitä asti, kun se monen historiantutkijan mielestä syntyi 1200-luvun mittaan Birger-jaarlin ja hänen poikiensa otteessa. Valtakunta alkoi myös saman tien liittää itseensä uusia osia pohjoisen ja idän suunnilta.

Mutta Suomea sen ei tarvinnut valloittaa, koska mitään sellaista, mihin Suomi-sanalla viittaamme, ei ollut olemassa. Oli vain (varsinais)suomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten heimot ja niistä kunkin sisällä erilaisia, keskenään riiteleviä kuppikuntia.

Tähän päivään tultaessa Suomi on ehtinyt olla esimerkiksi Skånea pidempään kiinteä Ruotsin osa. Olemmekohan me suomea juttelevat suomalaiset sillä perusteella ruotsalaisempia kuin skånskaa vääntävät skoonelaiset?

Och till slut, vet du förresten, att de svenskspråkiga i Tammerfors utgör landets största svenska språkö?

Monista saavutuksista ja monesta suurimmuudesta Tamperetta kehutaan ja kadehditaan, mutta tämäpä usein unohtuu. Vaan ei pitäisi. Tammerkosken rantojen vanhan kauppapaikan ylensi kaupungiksi vuonna 1779 Kustaa III, silloinen yhteinen kuninkaamme.

Yhteistä hallitsijaa meillä ei enää ole, mutta historiamme sitä on, ja niin on ehkä tulevaisuutemmekin, mikäli viime kuukausien poliittis-sotilaallisista keskusteluista voi jotain päätellä.

2

1795. Siihen päättyi Niklas Natt och Dagin Bellman noir -trilogia (Ruotsissa Forum, 2017, 2019 ja 2021; Suomessa Johnny Kniga). Ei mitään kouluhistoriaa, mutta sitäkin tehokkaampaa. Ruumiiden ja veren määrä mielestäni vähän ylenmääräinen, mutta tästä nordic noir tunnetaan. Ja koviahan nuokin ajat olivat. Paikoitellen vaativaa, mutta ei millään lailla ylitsepääsemätöntä ruotsin kielen harjoitteluun. Historiafriikki suosittelee.

3

Naapurimaista puheen ollen, hyvä ellei parasta on jättää Tallinna ajoittain väliin ja jatkaa suoraan Riikaan, Kaunasiin tai Vilnaan. Pelkästään jo Riikasta löytää mielenkiintoista kulttuuria, on sitten kuvataiteen, tanssin, musiikin tai arkkitehtuurin ystävä.

Latvian kansallisessa taidemuseossa museorakennuskin on taideteos. Kuva: Marita Wahlroos

Latvian kansallisessa taidemuseossa vielä loppuvuoden esillä olevissa näyttelyissä säväyttää esimerkiksi Biruta Baumane (1922–2017). Modernistisella, omaperäisellä otteella kokonaiset 70 vuotta maalannut Baumane ei antanut periksi sosialistisen realismin puristuksissa vaan piti päänsä, niin sananmukaisesti kuin metaforisesti.

Läheltä löytyy (jos löytyy, varsin huomaamaton) nykytaidetta esittelevä kim? Huutomerkki kuuluu nimeen ja sanojen kas ir maksla, eli mitä taide on, perään.

Hyvä kysymys muuten, ja Riika on aivan erinomainen paikka sen(kin) pohtimiseen.

4

Aivan. Pietari kuuluisi periaatteessa aivan välttämättä tähän naapurikierrokseen, mutta osana omaa protestiani Venäjän raakaa hyökkäyssotaa kohtaan jätän sen kaikkine jättimäisine kulttuuriaarteineen väliin ja huitaisen pitkin itärajaa pohjoiseen aina Saamenmaalle asti.

5

Sille joka ei ole tavakseen istuskellut Koutokeinon (pohj.saameksi Guovdageaidnu) keskustaajaman Kafé Vikassa, jos se nyt enää on toiminnassa, suosittelen pohjalukemistoksi Veli-Pekka Lehtolan juuri Botnia-palkinnon voittanutta tietokirjaa Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi (Gaudeamus, 2022).

Lehtola on saamelaisen kulttuurin professori Giellagas-instituutissa Oulun yliopistossa, Inarista kotoisin, ja hänen ”kotisaamensa” on pohjoissaami.

Sitten vain saamelaiskirjailijoiden tuottaman fiktion pariin tai tutkimusmatkalle pohjoiseen.

Ja koska aloitimme Ruotsalaisuuden viikolla, niin lienee edes näin takakäteen syytä mainita, että ruotsalaisuuspöhinää edelsi Saamen kielten viikko, jonka materiaalia löytyy edelleen runsaasti verkosta. Samoin saamien opintokokonaisuuksia.

Gulahallu!

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua