Päivi Häkkinen: Symposium. Kuva: Anna Jensen

1

Bassokitaristi Björn Meyerillä on kiinnostava tarina. Meyer varttui Tukholman ulkopuolella kodissa, jossa oli piano, lauloi poikasena poikakuorossa, soitti nuorukaisena trumpettia musiikkiopistossa ja kitaraa paikallisissa autotallirockyhtyeissä. Vasta vähän ennen täysi-ikäistymistä Meyer tuli koskeneeksi jamisessioissa bassoon. Tämä spontaani kokeilu avasi oven uudenlaiselle soundien maailmalle, joka tuntui kokonaisvaltaiselta, omalta ilmaisutavalta.

Valmistuttuaan tietojenkäsittelytieteen maisteriksi hän päätti ”ottaa vuoden vapaata” ja keskittyä bassonsoittoon. Tämä irtiotto on jatkunut taukoamatta vuodesta 1989 lähtien. Vuonna 1996 hän muutti Sveitsiin. Suuremmalle yleisölle Meyer on tullut tutuksi sveitsiläisen zenfunk-mestarin Nik Bartschin yhtyeestä, sekä yhteistyöstään oud-luuttu-taiteilija Anouar Brahemin kanssa.

Bartschin ja Brahemin tavoin Björn Meyerin vuonna 2017 julkaistu esikoissoololevy on tehty ECM:lle. Se on huomattavasti rauhallisempi ja poeettisempi kuin soittajan CV:stä saattaisi kuvitella. Levyllä Meyer soittaa kappaleet yksin soolona. Runsaat kaiut tekevät bassosoundista ilmavan ja urkumaisen. Progressiiviset ja melankoliset sointuarpeggiot saavat efekteistä futuristisia sävyjä. Parasta nyt, jos haluaa kuunnella musaa, kun menee nukkumaan.

2

Marraskuussa Helsingissä Bar9:ssä nähdään Päivi Häkkisen kasvamista käsittelevä No Kid -näyttely. Maalaukset kuvaavat lapsuudesta nuoruuteen siirtymistä, matkaa, joka tapahtuu hieman liian nopeasti leikkien ja lelujen vaihtuessa ravintoloihin ja muihin aikuisuuden tiloihin. Teoksissa vaara vaanii tuttuakin tutummissa miljöissä tavalla, joka tuo mieleen Sigmund Freudin käyttämän unheimlichin käsitteen: kotoisan, joka sittemmin on muuttunut vieraaksi, kummastuttavaksi ja kauhistuttavaksi. Toisaalta taiteilijan omista lapsuuden ja nuoruuden kuvista ammentavassa näyttelyssä tulee myös tunnistettavasti ja sympaattisella tavalla esiin kasvamiseen liittyvä kömpelyys, kun aikuisuutta vasta harjoitellaan.

Maalausten vauhdilla aikuisuuteen hapuileva lapsi-ihminen herättää hellyyttä ja vähän myös nostalgista kaihoa tuota erityistä aikaa kohtaan. Ysibaarin lisäksi Häkkisen teoksiin voi tutustua Runebergin museossa Porvoossa 22.11.2020 asti ja Kulttuuritalolla Helsingissä 11.11.2020 asti.

3

Muistan sen tunteen, kun 1980-luku tuli uudestaan muotiin. Koska olin elänyt lapsuuteni 1980-luvulla, etenkin sen ajan vaatteet vaikuttivat mauttomilta ja rumilta. Minä olin pukeutunut levenevälahkeisiin housuihin ja käytin 1970-lukumaista nahkatakkia, etsin innoitusta ajasta, jolloin en ollut edes syntynyt. 1980-luvun musiikista tykkäsin ja tykkään yhä tietyin osin. Joka aikakaudelta löytyy hyvää, innovatiivista ja aikaa kestävää musaa.

Muistan hyvin myös 1990-luvun lopun, Oulun Winger-ravintolan, sen legendaariset ranskanperuna-annokset ja kylmän oluen, sekä erityisesti sen, että paikassa soi aina acid jazz: Brand New Heavies, James Taylor Quartet, Incognito, Galliano. Näitähän riittää, kuten myös onnettomia esimerkkejä.

Jostain kumman syystä olen alkanut fanittaa jälleen acidjazzia. Uusia levyjä olen ostanut pilkkahinnalla Huuto.netistä. Kaksiosainen Diggin’ Deeper: (The Roots of Acid Jazz) on ihan helvetin tiukkaa kamaa! Todellista hyvän mielen musaa! Suomessa acidjazz ei ole ollut pitkään aikaan kovassa huudossa. Tai sitten olen ollut väärä paikassa. 18–19-vuotiaana olin oikeassa paikassa, Wingerissä, ja tykkäsin kaljan lisäksi intohimoisesti rock- ja jazz-musiikista. Siinä rasvankäryssä kaljaa juodessa acid jazz edusti tyyleistä viileintä.

4

Vaimoni ja minä olemme kummatkin sen ikäpolven ihmisiä, että muistamme hyvin, kun levykaupat alkoivat tyhjentyä LP-levyistä. Isojen älppäreiden tilalle tulivat paljon pienemmät CD-levyt, joita pidin oitis huomattavasti edistyksellisempänä kuin helposti naarmuuntuvia vinyylejä. CD:tä ei tarvinnut kääntää ja sille mahtui jopa 74 minuuttia musiikkia. Nimittäin tätäkin tehtiin: mitattiin, mikä oli pisin kodin Anttilan alelaarista hankittuun CD-kokoelmaan kuuluva levy.

Koska vinyyli kiinnostaa taas (fyysisten) levyjen ostajia CD-formaattia enemmän, laserlevyjä saa levykaupoista ja netin kirpputoreilta puoli-ilmaiseksi. Harvinaisemmat saa tilattua kätevästi netistä ulkomaisista alan kaupoista tai sitten Levykauppa Äxän nettisivuilta lähimpään myymälään. Äxän nettikaupassa vanhemmista levyistä löytyy usein hyväkuntoinen käytetty versio. Varsinainen aarrearkku on ollut Hakiksen Äxän poistokori, josta on tullut tehtyä kahdella eurolla lukuisia huippulöytöjä.

5

CD-levyjä kuunnellessa on tullut pengottua ja plärättyä levyhyllyllä läpi ja samalla palattua myös moniin vanhoihin suosikkeihin. Olen tykännyt Pet Shop Boysista jo 5-vuotiaasta asti. Isosiskon kasettia (joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli ensilevy Please, koska se sisälsi hittikappaleen It’s a Sin) tuli kelattua siihen malliin että diskanttiäänet hävisivät lähes kuulemattomiin. Toisin on nyt, kun subbari pumppaa Left To My Own Devicesia, ja ihmettelen sävellyksen ja sanoituksen upeutta.

Oma PSB-CD-kokoelmani on karttunut usealla lärpäkkeellä. Huippulevytysten suora, vuoden 1985 Please-albumista vuoden 1993 Very-albumiin, on nyt hallussa. Mietin, että pitäisikö keräily jättää tähän. 2000-luvun PSP-levyt eivät ole vakuuttaneet, tai ehkä en ole löytänyt oikeiden levyn äärelle. Onneksi on Spotify, josta on mahdollista löytää ennenkuulemattomat albumit. Laitetaan Clas Ohlsonilta ostettu discovalo pyörimään, parjatut levyt soittolistalle jonoon ja otetaan esille excel-taulukko, johon voi arvostella kouluarvosanalla kaikki kappaleet.

Sami Nissinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua