Cobra Kai. Kuva: Netflix

1

Kirjailija Maila Pylkkösen (1931–1986) tuotanto oli minulle vierasta, joten ostin divarista Pylkkösen Kootut ja ryhdyin tutustumaan. Tiesin jotakin Pylkkösen saavutuksista roolirunouden saralla ja vaikeasta elämästä, mutta tekstien rikkaus ja anarkistinen oikukkuus löi ällikällä.

Koottujen alaotsikko on Runot ja proosarunot vuosilta 1957–1977. En tiedä johtaako lokerointi harhaan. Esimerkiksi teokset Virheitä (1965) ja Tarina tappelusta (1970) sisältävät niin hurjia tekstejä, että niitä on vaikea sulloa mihinkään tekstikarsinaan. Kai niitä voi proosarunoiksi nimittää, kun ei muutakaan keksi. Kirjailija itse puhui kai ”vapaista kuvitelmista” ja pohtii itsekin eräässä tekstissään runon ja proosan eroja.

Pylkkösen teksteissä astutaan monenlaisten rajojen yli, tai ehkä oikeammin niissä ei mitään rajoja olekaan. Niissä on avoimen tilan tuntu, johon mahtuu vaikka mitä, mutta ei mitä vain. Tila on taitavasti ja harkiten rakennettu. Eksymisten ja kiinnostavien sivupolkujen kautta löydetään olennainen. Teksteissä ei ole sattumanvaraisuutta vaan merkitystä ja valtavasti lukemaan pakottavaa energiaa, joka on peräisin pakosta kirjoittaa.

2

Muutama vuosi sitten vaikutuin syvästi Juha Mannerkorven (1915–1980) teoksesta Päivänsinet (1979), joka oli sopivaa jatkumoa Joni Mitchellin Bluen ja Maggie Nelsonin Bluetsin (suom. Sinelmiä) ihailulle. Nyt luen Mannerkorven Jälkikuvaa vuodelta 1965. Kylläpä vain on hieno kirja sekin.

Jälkikuva on menetyksen kuvaus. Kertojan vaimo on kuollut sairauteen parinkymmenen yhteisen avioliittovuoden jälkeen. Kertoja asettuu uuteen tilanteeseen, koska on pakko asettua. Teksti on muistikuvien ja havaintojen monologia – arkiset huomiot paisuvat suuriksi, kun muistot avautuvat niiden kautta.

Jälkikuva kertoo ihmiskontaktin päättymistä ja yksinäisyydestä, mutta myös siitä, miten suru ja muistot asettuvat uomiinsa kipeän siirtymävaiheen aikana. Yhteiset esineet muistuttavat yhteisestä arjesta, joka jatkuu, mutta ilman toista. Teos kysyy, onko suru mahdollista juuttumatta suruun, musertumatta sen alle. Romaanin edetessä suru kypsyy ja seestyy niin, että sen kanssa voi olla ja elää. Arkisten rutiinien – tai oikeastaan rituaalien, kuten piparkakkujen paistamisen – kautta minä tulee lähemmäksi menetettyä. Tekeminen vie pois surusta ja toisaalta myös sitä kohti. Se ei ole pakenemista vaan kohtaamista, läsnäoloa.

Jälkikuva on näennäisen pieni ja havainnoiltaan arkinen kirja, mutta sen puolentoistasataa sivua on niin taitavasti kirjoitettu, että teos kasvaa suureksi. Sen virke on vaivatonta, koska sen eteen on nähty vaivaa. Tajunnanvirta sotkee kielioppia juuri silloin kun on tarpeen ja niin, ettei se ole sotkemista ollenkaan vaan selkeyttä: ilmaisuvoimaa, sommittelua ja rytmiä – merkitystä.

3

Sveitsiläisen Claude Gorettan ohjaamassa Pitsinnyplääjässä (La Dentellière, 1977) Isabella Huppert tekee läpimurtoroolinsa mieleltään järkkyvänä nuorena naisena. Ujo, hauras ja sulkeutunut kampaamoapulainen tapaa lomareissullaan menestyvän yliopisto-opiskelijan ja kaksi maailmaa kohtaavat. Paria yhdistää ujous, mutta vain hetken, sillä erottavia tekijöitä on liikaa. Lomaromanssilla on traagiset seuraukset. Tytölle jää vain oma hiljainen maailmansa.

Huppertin itsensä mukaan Pitsinnyplääjä oli kärsimyksen ja surun rooli, mutta elokuvaan on pakattu myös hurjasti lämpöä ja kauneutta. Mainiossa Lähikuvassa Isabelle Huppert -dokumentissa (Isabelle Huppert, message personnel, Ranska 2019) näyttelijätär kertoo, että hiljaiset roolit sopivat hänelle hyvin, koska elokuvassa voi ilmaista niin paljon katseella ja hiljaisuudella. Tästä Pitsinnyplääjä on äärimmäisen upea taidonnäyte. Elokuvan viimeinen katse on hiljaisessa intensiivisyydessään pakahduttava.

Pitsinnyplääjä Areenassa. Lähikuvassa Isabelle Huppert Areenassa.

4

Walter Hillin ohjaama Keikkakuski (The Driver, 1978) on kokonaan toista maata kuin Pitsinnyplääjä. Keikkakuski mainitaan usein kaahauselokuvien ja -videopelien esikuvaksi, mutta on se paljon muutakin. Toki takaa-ajokohtaukset ovat vauhdikkaita ja näyttäviä, mutta vielä vangitsevampaa on elokuvan noir-tunnelma, joka tuo mieleen Jean-Pierre Melvillen elokuvat.

Autot ovat totta kai tärkeässä roolissa. Niillä ei vain siirrytä paikasta toiseen, tai jos siirrytäänkin, niin kovaa sitten. Niillä ajetaan karkuun ja jahdataan. Erityisen ansiokkaasti alati vaihtuvaa autoaan – modernin cowboyn modernia ratsua – käyttelee elokuvan päähenkilö, joka tienaa setelinsä kuskaamalla rosvoja pois rikospaikoilta ja poliisien kynsistä. Hän onnistuu toimessaan niin hyvin, että pakkomielteinen Etsivä päättää saada hänet kiinni hinnalla millä hyvänsä. Se tietää juonitteluja ja hurjia takaa-ajoja, joita tällainen ajokortiton tunnustuksellinen fillarikommunisti tapittaa huuli pyöreänä.

Elokuvan Kuskia esittää aikoinaan Peyton Placesta tähdeksi ponnahtanut Ryan O’Neal, jota pidettiin rooliin liian epäkarismaattisena. Näyttelijävalinta on kuitenkin mainio, sillä Kuskin hahmossa on samaa viileää välinpitämättömyyttä kuin elokuvassa kauttaaltaan. Elokuvan hahmoilla ei tunnu olevan kovinkaan kummoista sielunelämää tai oikeastaan yksityiselämää lainkaan eikä sen paremmin nimiäkään: on vain Kuski, Etsivä, Peluri jne. Hahmojen temmellyskenttänä on kylmä, kova ja pimeä kaupunki hotelleineen ja kolkkoine parkkihalleineen, joissa ajetaan niin että renkaat vinkuvat ja pelti rytisee.

Keikkakuski Yle Areenassa.

5

Rakas karate-harrastukseni on tauolla, joten olen ahminut Netflixistä Cobra Kai -sarjaa, jota on tarjolla kahden kauden verran. Sarja perustuu legendaarisiin Karate Kid -elokuviin, jotka olivat lapsuudessani kova juttu.

Sarjan alkuasetelma on mielenkiintoinen. Tapahtumat sijoittuvat yli kolmekymmentä vuotta ensimmäisen Karate Kid -elokuvan jälkeiseen aikaan, mutta hahmot ovat samat. Keskushenkilönä on armottoman Cobra-dojon koulukiusaaja-pahis Johnny Lawrence, joka on karatetouhujen jälkeen sotkenut elämänkuvioitaan melkoisesti ja siinä sivussa ryhtynyt ryypiskelemään runsain mitoin Coors-olutta. Karate Kidillä eli Daniel LaRussolla menee paremmin: hän pyörittää menestyvää autokauppaa ja on onnellinenperheenisä.

Ikää on sankareille tullut, mutta vuosikymmenten takaisen kurkipotkun jäljet tuntuvat yhä. Konflikti kehittyy, kun Johnny Lawrence herättää Cobran henkiin. LaRusson täytyy luonnollisesti kaivaa esiin Mr. Miyagin opit ja ryhtyä valmentamaan omaa puolustuksen nimeen vannovaa sotajoukkoaan. Asioita mutkistavat sankareiden lasten suhdesotkut, joten myös monessa mielessä kipeää teinidraamaa riittää.

Cobra Kain tappelukohtaukset ovat täysin epärealistisia ja hahmojen karatekehitys yliluonnollisen vikkelää. Jo valkoisella vyöllä tyypit mätkivät toisiaan näyttävillä hyppypotkuilla ja kestävät kipua kuin koneet. Kuvioon sopii tietysti myös se, että itse pahisten pahis eli Cobra Kai -sensei John Kreese (näyttelijä Martin Kove, s. 1946) hyppää kehiin sikari suussaan ja ryhtyy oitis pyyhkimään nuorisoa tatamiin.

Kolmoskaudella mukaan tempaistaan ilmeisesti myös Ali Mills, Daniel LaRusson ja Johnny Lawrencen teinivuosien yhteinen ihastus. Tappelunnujakkaa lienee tiedossa jatkossakin. Levätköön Mr. Miyagi rauhassa.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua