Kuva: Vesa Ranta

1

Kirjailija Hanna Hauru (1978–2021) kuoli vain neljänkymmenenkolmen vuoden iässä viime heinäkuussa. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like, 2021). Se kertoo Pohjois-Pohjanmaalla asuvasta miehestä, joka on raivannut tiensä kirjailijaksi vastoin muun muassa isänsä tahtoa. Puitteet ovat ankeat: rahat ovat tiukassa ja nälkä ainaisena kiusana, kyläyhteisö kyräilee ja pakkanen paukkuu mökin nurkissa uhkaavasti. Muistot nuoruudenrakkaasta Liisasta lämmittävät vähän, mutta ovat sittenkin muistoja tai unia vain.

Taidokkaan romaanin päähenkilön elämänvaiheet tuovat hukkumiskuolemaa myöten mieleen Pentti Haanpään. Minäkertojan kieli on kuitenkin aivan toista kuin Haanpään rehevä kerronta: hauraankauniit, kirkkaat ja runolliset virkkeet toimivat hyvänä vastapainona kolkolle tarinalle. Viimeinen vuosi on kamalan kaunista pakkaspäivien luettavaa.

Lue Erkki Kiviniemen arvio teoksesta täältä.

2

Pohjois-Pohjanmaalla Piippolassa elänyt Pentti Haanpää (1905–1955) kirjoitti parhaana pitämänsä romaanin 1930-luvun alkupuolella, mutta ei saanut sitä julki ahtaan ja ankean poliittisen tilanteen vuoksi. Noitaympyrä (1956) julkaistiin vasta Haanpään kuoleman jälkeen ja jälkikäteen sen arvo tunnustettiin laajalti.

Noitaympyrä oli aikoinaan ”liian ajankohtainen ja liian kriittinen”, kirjoittaa kirjallisuuskriitikko ja toimittaja Vesa Karonen. Hämmästyttävän tarkkanäköisesti Noitaympyrä käsittelee nykykatsannossakin ajankohtaisia asioita, kuten liikakansoitusta ja eläinten oikeuksia. Haanpään rämisevä ja roihuava kieli ja sattuvat sanonnat viihdyttävät nykylukijaa. Romaanin tukkijätkät, kämpät ja uitot ovat jo mennyttä aikaa, mutta päähenkilö Pate Teikan osattomuus ja vieraudentunnelmat sen sijaan ovat tuttua kaikkien aikojen eläjille.

Yle Areenasta löytyy vielä muutaman päivän ajan Pentti Haanpään Parhaat-novellikokoelmaa käsittelevä Lukupiiri, jossa myös Noitaympyrää sivutaan.

3

Joulu oli ja meni ja hyvä niin. Tontut erehtyivät pahemman kerran ja lahjoja tuli paljon enemmän kuin kiltteyteni olisi antanut myöden. Olipa hyvä, etten kuitenkaan palauttanut paketteja Korvatunturille, sillä välipäivinä iski korona.

Lahjapapereista paljastuneet lukemattomat painotuotteet ja kipuilevia korvia miellyttävästi hyväilevät musiikkitallenteet piristivät näet tukkoista mieltä mukavasti. Mieluisin lahja oli kuitenkin räikeänpunainen pilkkihaalari.

4

Vuosi vaihtui koronan kourissa ja kireissä eristysolosuhteissa. Siinä huoneennurkassa köllistellessä ja vielä tuolloin terveitä perheenjäseniä vältellessä tuli mieleen, että nythän hypätään sellaiseen mielikuvitukselliseen vuoteen kuin 2022. Enpä olisi kuumana kesänä 1999 uskonut, että tällainenkin vuosi vielä tulee, kun pelotti niin pirusti Markku Lahtelan Hallitsijasta lukemani Nostradamuksen ennustus: ”Vuonna 1999, seitsemännessä kuussa, hirmuinen kuningas laskeutuu alas taivaalta; maailman sisin olemus värähtää”!

Ja viimeistään piti maailman loppua vuodenvaihteessa 2000, kun humalainen Jeltsin kaatuu sen kuuluisan ydinasenapin päälle tanssiessaan humalapäissään ripaskaa. Toisin kävi ja näin sitä vain scifi-ajassa ollaan ja eletään, ajattelin, kun vuosi vaihtui ja keittiön ikkunasta muutaman raketin näin.

5

Silloin kun on ollut terveyttä, olen laajentanut lenkkeilyreviiriäni Haiharasta Kaukajärven (tarkoitan nyt järveä, en kaupunginosaa) ympärille, niukin naukin Kangasalankin puolelle.

Järven pohjoispuolella sijaitsi ennen muinoin Kaukajärven kartano, joka rakennuksineen purettiin 1970-luvulla. Rauniot ovat jäljellä ja niiden liepeillä on ainutlaatuinen tunnelma. Millaista mahtaakaan siellä olla keväällä, kesällä tai syksyllä! Sen haluan nähdä.

Järven eteläpuoli hulppeine huviloineen ja kohtalokkaine kallioineen on sekin komeaa seutua kuin mikä. Jatkossa pitää laajentaa lenkkiä vielä reilusti Pitkäjärven puolelle. Saattaisi sieltä keksiä pilkkihaalarillekin tositarkoitusta.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua