Milena Smit ja Penélope Cruz elokuvassa Madres paralelas.
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kirsi Jaatisen listalta löytyy ikkunoita ihmisarvon kiistattomuuteen ja nähdyksi tulemiseen.
Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta Kirgisian suuri kirjailija Tšingiz Aitmatov sanoi jotenkin näin: Kirjailijan tärkein tehtävä on herättää ihmiset tuntemaan sääliä toista ihmistä kohtaan. Jos sellainen tunne katoaa, maailmasta tulee hirveä paikka elää.
Aitmatov on toteuttanut tätä tehtävää esimerkiksi koskettavassa teoksessaan Valkoinen laiva (1970), joka kertoo hylätyn lapsen kohtalosta. Lapsi asuu vuorilla keltaisten villitulppaanien, valkoisten hirvieläimien ja vanhojen myyttien keskellä. Hiukan samanhenkinen on John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla, vaikkakin sosiaalinen miljöö, teemat ja tunnelma ovat tyystin erilaiset.
Suomalaisista kirjailijoista samaa lämpöä on aistittavissa esimerkiksi Aleksis Kivestä, Arvid Järnefeltistä, Minna Canthista ja Tove Janssonista. Tänä kesänä olen tullut tämän ajatuksen kohdalle jälleen. Satunnaisista kulttuurikokemuksista on muodostunut lähes huomaamatta tämän kesän teema, ja aiemmat kokemukset liittyvät uusiin kokemuksiin ja vaikuttavat niissä.
* *
1
Kuopiolaisesta antikvariaatista tarttui mukaani Viljon Kajavan muistelmat. Mikä raikas sukellus menneisiin maailmoihin! Pääsin samoihin huoneisiin seuraamaan, mistä aikalaiset puhuivat, mitä tapahtui Hämeenlinnan lyseon poikien kesken, Ahvenanmaalla, Brondan kahvilassa, Suomen Kuvalehden toimituksessa, kulttuurimatkoilla eri maissa! Oli ihmeellistä lukea havainnollisesti siitä, miten nuori Mika Waltari hurmasi lukiolaiset, miten Uuno Kailas eli tai miten Elmer Diktonius kirjoitti suomea.
Teoksen Viljo Kajava – Aika rakastaa, aika laulaa (1990) on toimittanut Kristiina Lyytinen, ja se on koottu lähinnä runoilijan omista muistoista, valokuvista ja kirjeenvaihdosta. Siinä käydään läpi Kajavan sukutaustaa ja koko elämänkaarta julkaisuvuoteen asti.
Kajava syntyi Tampereella vuonna 1909 ja kuoli Helsingissä vuonna 1998. Pitkän elämänsä aikana hän ehti kokea monta sotaa ja tavata valtavan määrän kirjailijoita ja muita taiteilijoita sekä neljä presidenttiä. Oli kiinnostavaa seurata nuoren pojan ystävyyttä elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaaran kanssa sekä päättäväisyyttä ryhtyä runoilijaksi, vaikka ei ollut aina edes asuntoa tai työpaikkaa. Yhteiskunnassakaan ei ollut sosiaaliturvaa.
Kirjassa on kerrottu myös lastenkirjailija Inkeri Kajavasta, kannustavasta puolisosta. Pitkissä ihmissuhteissa rakentuu vahva identiteetti. Koko ajan on läsnä vahva oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta toimiminen tavalla tai toisella, ja työväenrunoilija kypsyy voimallisesta julistajasta syväksi, mullanlämpöiseksi humanistiksi. Hän myös kertoo toisista runoilijoista ihailevasti eikä nosta itseään muiden yläpuolelle. Kajavalla on suuri sydän ja nöyrä mieli, valtava uteliaisuus, intohimo runouteen ja myös huumorintajua ja romanttista mielenlaatua.
Kajava eli arvojensa mukaan. Kajavat adoptoivat hyvin heiveröisen orpotytön Inkerin pakolaisista ja ryhtyivät taistelemaan hänen selviämisensä puolesta. Lastenlinnan lääkäri ennusti, ettei lapsi selviä, mutta Inkeri meni Arvo Ylpön luo ja sai tältä kannustavaa palautetta: lapsi kyllä selviää, kunhan saa paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sitten seurasi Neuvostoliiton vaatimus palauttaa Inkerin pakolaiset. Kajavat piilottelivat lasta, ja lopulta Inkeri vei 3-vuotiaan lapsen pohjoiseen ja pakeni potkukelkalla jään yli Ruotsiin. Lapsen vuoksi he joutuivat oleskelemaan monta vuotta Ruotsissa, kunnes vaara oli ohi. Silloin Kajava alkoi kirjoittaa runoja myös ruotsiksi.
Omassa lapsuudessaan Kajava oli 8-vuotiaana nähnyt punaisten teloituksia ja pikkupoikaporukassa käynyt tutkimassa ammuttujen taskuja, kun ruumiit olivat vielä lämpimiä. Tämä traumaattinen kokemus nousi Kajavan tietoisuuteen voimakkaasti, kun hän valmisteli Tampereen historiasta runokokoelmaa eikä pystynyt enää nukkumaan (Tampereen runot, 1966). Kajava on ilman muuta toteuttanut Aitmatovin määrittelemää kirjailijan tehtävää.
2
Kiertävä valokuvanäyttely Suomen itä valokuvissa on esillä Pohjois-Karjalan museossa Joensuussa 12.9.2021 asti. Näyttelyyn on koottu kuvia noin 150 vuoden ajalta molemmin puolin rajaa. Mukana on tuttuja valokuvia vienankarjalaisista, kuten Aksel Bernerin Miihkali Perttunen (1872) ja Into Konrad Inhan Kaunis Toarie (1894). Eero Järnefeltin valokuva 14-vuotiaasta piikatyttö Johanna Kokkosesta kaskenpoltossa (1893) on ollut mallina maalaukselle Raatajat rahanalaiset.
Näyttely on monipuolinen kirjo ihmisen arjesta ja juhlasta, suhteesta luontoon ja kuolemaan sekä sodan kärsimyksistä, mutta myös hilpeitä hahmoja on esillä. Yksi mainio kansankuvaaja on nurmeslainen Reino Turunen. Näyttelyn on kuratoinut visuaalisen kulttuurin tutkija Riitta Raatikainen.
Museoiden sivuilla esillä oleva kansikuva Ari Jaskarin Nuori nainen tupakoi (Puumala, Lietvesi, 1989) on kuvattu viikon mittaisella veneretkellä, joka alkoi satunnaisesta tapaamisesta mikkeliläisessä baarissa. Kuvassa on jonkinlaista intertekstuaalisuutta kalevalaisiin maalauksiin.
3
Kuusankoskella studiotilaa pitävän valokuvaaja Anu Hedborgin ja kuvattavien tutor Johanna Sillanpään Rajaton naiseus -näyttely Ahjossa Joensuussa on osa Parafest-tapahtumasarjaa. Valokuvanäyttelyssä pyritään näyttämään eri-ikäisiä naisia tunteineen ja tarpeineen apuvälineidensä kuten pyörätuolin kanssa.
Projekti on eräänlainen voimauttavan valokuvan projekti, jonka tarkoitus on antaa työkaluja tulla toimeen erillisyyden, hankalien terveysasioiden ja kehotrauman kanssa. Naiset on kuvattu yllättävissä asennoissa erilaisista kuvakulmista, ja puvustus on arkisesta poikkeavaa. Kuvat työntävät ihmisen vammansa tai sairautensa edelle ja vahvistavat yhteistä kokemusta ihmisyydestä.
Näyttely jatkuu 15.8. asti.
4
Tänä kesänä olen katsonut uudelleen Pedro Almodóvarin elokuvia ja ohjaajan haastatteluja. Almodóvarilta on tänä vuonna valmistumassa Madres paralelas (Parallel Mothers, 2021), joka avaa Venetsian filmifestivaalin 1.9.2021 ja seuraavaksi Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja perustuva elokuva.
Näitä odotellessani katsoin muun muassa Volverin uudelleen. Volver – paluu (2006) on kerrottu kaltoinkohdeltujen ja köyhien tyttöjen ja naisten näkökulmasta, ja historia tuntuu toistavan itseään. Naiset eivät selviä ilman pimeitä töitä, prostituutiota ja väkivaltaa, jolla he puolustavat itseään. Tässä asetetaan rikollisen ja uhrin roolit vahvaan läpivalaisuun, ja sorrettuina rikoksen tehneet esitetään velvollisuudentuntoisina ja kunniallisina ihmisinä, joilla ei ole ollut muuta mahdollisuutta.
Nämä kuvataan lempeässä valossa kuin pyhimykset, mutta mukana on myös huumoria. Ajoittain lähes groteskin kerronnan rinnalla tulee esiin ihmisyyden kaunis puoli: se, että kannetaan vastuu omista teoista ja autetaan toisia hädässä.
5
Tänä vuonna lukemistani romaaneista on jäänyt vahvimmin mieleen turkkilaisen Elif Shafakin romaani 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus, 2021), jonka on suomentanut Maria Erämaja. Shafak on käsitellyt aiemmissa teoksissaan muun muassa kunniamurhaa ja Armenian kansanmurhaa. Uusimmassa romaanissa kerrotaan istanbulilaisen prostituoidun Leilan tarina ja samalla hänen viiden ystävänsä tarina. Kaikki nämä ihmiset ovat tavalla tai toisella ulkopuolisia, yhteisönsä hylkäämiä, kaltoinkohdeltuja, mutta samalla myös kunnioituksen arvoisia, rakastettavia ja hyviä ihmisiä.
Teoksen rakenne on taidokas, ja lukukokemukseen syntyy jännite. Istanbul herää eloon, ja ainakin tämä lukija toivoo Turkin ihmisille hyviä johtajia ja demokratiaa. Kaikki ihmiset ovat sellaisen arvoisia, sillä ihmisarvo on kiistaton eikä sitä voi omilla teoillaan pienentää tai suurentaa. Taustasta riippumatta me kaikki olemme samanlaisia ihmisolentoja. Pelkäämme, iloitsemme, ikävöimme, suutumme, petymme, masennumme, teemme virheitä, tunnemme kipua ja tarvitsemme joskus apua.
Juuri tällaisia kirjoittajia maailma tarvitsee, ja voisin kuvitella, että Pedro Almodóvar tarttuisi vielä tähänkin prosaistiin, kuten on jo tarttunut Alice Munroon ja Lucia Berliniin.
Kirsi Jaatinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.
Parasta juuri nyt (14.11.2024): Die Brücke, romantiikka, avaruus, Larissa Sansour, Tove Jansson
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on kiertänyt museoita Tukholmassa ja Helsingissä.