Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Olli Sotamaa on kuunnellut Jesse Markinin ”liberialais-viljakkalaista” rytmimusiikkia ja ihastellut Turkua.

1

Tiedätteko sen hokeman, että Turku on kiva kesäkaupunki. Se nimittäin pitää paikkansa. Joku irvileuka voisi toki muistuttaa, että harvempi suomalainen taajama on parhaimmillaan marraskuisessa vaakarännässä, mutta ei nyt lehdetä sinne. Juhannuksen jälkeisellä viikolla aukesi pitkästä aikaa mahdollisuus raukean kiireettömään paseeraukseen Aurajoen rannoilla, ja onhan siinä poikkeuksellista charmia.

Testiryhmämme viisivuotiaan arvioissa Turun taidemuseo vei kuitenkin voiton joenrannan näyttelyistä, ja taidan nyt asiaa muutaman päivän pohdittuani olla samalla kannalla (kahvion kakku oli erinomaista!). Väinö Aaltosen museossa esillä oleva Hans-Christian Bergin veistoksia ja optisia installaatioita esittelevä näyttely on vaikuttava, mutta taidemuseolla on tarjolla monipuolisempi kattaus.

Valokuvaaja Imogen Cunnighamin tuotantoa esittelevä päänäyttely koostuu esittävän ja abstraktin rajoja kartoittavista tutkielmista. Useilta eri vuosikymmeniltä kuratoitu kokonaisuus asettuu osaksi Turun taidemuseon valokuvaan keskittyneiden kesänäyttelyiden sarjaa – ainakin Robert Doisneau (2017) ja Jacques Henri Lartique (2015) tulevat tässä yhteydessä mieleen.

Museon kakkoskerroksesta kannattaa ehdottomasti katsastaa myös Anssi Kasitonnin uusimmat lyhytelokuvat ja Jenni Yppärilän kiehtovat kolmiulotteiset maalaukset, jotka tulkitsevat uudelleen osin tunnistettavissa olevaa turkulaista rakennusarkkitehtuuria.

2

Kun taidemuseon graniittisilta portailta tarkastelee ammottavaksi työmaamontuksi muuttunutta Turun kauppatoria, asettuu huomaamattaan osaksi paikallishistoriallista jatkumoa. Puoli vuosisataa sitten museonmäki oli niin suosittu paikallisen nuorison kokoontumispaikka, että vakioporukkaa alettiin kutsua nimellä ”taikkarit’” Antero Laihon viime vuonna ilmestynyt Upolaiset ja paskasakki -kirja (FöriBeat Kustannus) dokumentoi seikkaperäisesti tuon ajan nuorisokulttuureita Turussa. Laihon kiinnostus kohdistuu eritoten siihen, miten modi- ja rokkarikulttuurit saivat muotonsa näillä leveysasteilla.

Aikalaiskertomusten ja 1960-luvun valokuvien ja mainosten kautta selviää, miten Turku oli muotivirtauksissa muuta maata edellä. Kun varsinaissuomalaiset teinit yhdistelivät lauttamatkan päässä olevan Tukholman vaikutteita brittiläistä alkujuurta oleviin alakulttuureihin, oli tuloksena kiehtovan omalaatuisia kokonaistaideteoksia.

3

”Epäilemättä tähän mennessä vuoden uskottavin liberialais-viljakkalalainen rytmimusiikkialbumi”, umpivitsikäs ystäväni totesi Jesse Markinin muutama viikko sitten ilmestyneestä soolodebyytistä. Markinin Folk-albumi tosin kestää ihan kansainvälisenkin tason vertailun. Se yhdistää hiphop-ilmaisuun suvereenisti vaikutteita mustan musiikin eri vuosikymmeniltä, progressiivisesta rockista ja indiepopista.

En ole harmikseni vielä ehtinyt tarkistamaan Markinin bändin keikkakuntoa, mutta mahdollisuus tähän tulee ainakin heinäkuun Uusi Tampere -festivaaleilla. Tuota odotellessa voi katsoa Yle Areenasta Viljakkalan kuningas -dokumentin, jossa kuusivuotiaana Suomeen muuttanut Markin kertoo avoimesti nuoruudestaan, pikkupaikkakuntalaisesta rasismista ja musiikin merkityksestä – ja tämä kaikki tietenkin leveällä Tampereen murteella.

4

Con, convention, coni, koni… rakkaalla tapahtumalla on monta nimeä. Wikipedia tuntee kaikkiaan kolmisenkymmentä erilaista Suomessa järjestettävää ”conia” eli jonkin rajatun aihepiirin harrastajien kokoontumista.

Yksi keskeisistä on Suomen suurin science fiction- ja fantasiakirjallisuustapahtuma Finncon, joka järjestetään 5.–7.7.2019. Jyväskylässä. Tapahtuman viehätys piilee suurelta osaltaan siinä, että kansainvälisesti tunnettujen kirjailijavieraiden ja alan arvostettujen tutkijoiden rinnalla ohjelmassa kuullaan suuri joukko lukijoiden, fanien ja harrastajien mitä moninaisimpia puheenvuoroja.

Kunniavieraista voi mainita esimerkiksi kokeneen kääntäjä Kersti Juvan, jolla on varmuudella kiinnostavia tarinoita J.R.R. Tolkienin tuotannon suomentamisesta. Sessioissa voi sitten tutustua muun muassa huonojen pelien historiaan, kirjoituskissan käyttöön sekä hirviötutkimuksen viimeisimpiin virtauksiin.

5

Kuten vaikkapa kirjeshakin esimerkki osoittaa, erilaisia pelejä on pelattu etäisyyksien takaa jo kauan ennen reaaliaikaisten moninpelien valtavirtaistumista viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Yksi kiinnostava sivupolku kansallisen pelinkehityksen ja -kulttuurin historiassa ovat niin sanotut postipelit.

1990-luvun alussa nämä postin välityksellä pelatut strategiapelien kampanjat saattoivat kerätä satoja pelaajia. Omat siirrot toimitettiin kirjeitse pelinjärjestäjälle, joka sitten laski pelaajien tekemien valintojen yhteisvaikutuksen pelitapahtumiin ja postitti päivitetyn pelitilanteen osallistujille. Lisäksi pidettiin liittoutumisen toivossa yhteyttä kirjeitse (tai kalliilla kaukopuheluilla) muihin pelaajiin.

Vaikka sähköpostin välityksellä vastaavia pelejä edelleen pelataankin, postipelikulttuuri on suurelta osin dokumentoimatta. Tästä syystä onkin ilahduttavaa, että Vapriikissa järjestetään 19.7. koko päivän mittainen Postipelimiitti, jossa aiheesta kiinnostuneet pääsevät mukaan suunnittelemaan tulevaa Suomen pelimuseon näyttelyä aiheesta. Jos joskus pyöritit tai pelasit postipeliä tai aihe muuten vaan kiinnostaa, merkkaa päivä kalenteriisi!

Olli Sotamaa