Lasagna Cat ottaa rennosti.

1

Maailma nyt ei varsinaisesti tarvitse enää yhtäkään enempää kirjoitusta Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni, mutta kun on tämä palsta.

Lehteilin Taisteluani ensimmäisen kerran vuonna 2016, mutta jostain syystä urakka jäi sillä kertaa kesken. Palasin pläjäyksen pariin viime syksynä erinäisten assosiaatioiden kautta. Eräs ystäväni oli saanut luettua sen kaksi ensimmäistä osaa, minkä lisäksi internetissäni meuhkattiin The Guardianin antamasta harvinaisen kitkerästä kritiikistä hänen tuoreimmalle Aamutähti-romaanilleen. Sen myötä Knausgård tuntui ainakin hetken taas ajankohtaiselta, ja minä ajattelin, että kai se on tähänkin ryhdyttävä.

Taistelustani ei tarvitse sanoa enää mitään, koska se on, ainakin melkein, viimeisen reilun vuosikymmenen blogatuin, metakeskustelluin ja analysoiduin romaanisarja. Ehkä sitä voi silti tarkastella juuri aikalaiskirjallisuuden kontekstissa, nykyäänhän kaikki ”ongelmallinen” taide on ”asetettava osaksi aikaansa”. Ensinnäkin ”taiteilijamies pistää taiteilijuuttaan perheensä elämän mullin mallin” tuntuu sellaiselta asetelmalta, että nykypäivän kustantaja ehkäisisi tulevan Twitter-moraalipaniikin jo pidättäytymällä sopimuksen allekirjoittamisesta. Lisäksi teos edustaa tyylillisestikin jonkinlaista, jos nyt ei mennyttä maailmaa, niin ainakin hyvin epämuodikasta koulukuntaa – siis siitäkin huolimatta, että kaikkihan nykyään kirjoittavat autofiktiota.

Kyse on pikemminkin ulospanosta. Kun David Foster Wallacen Päättymättömän riemun suomennos ilmestyi kohtuullisen mediaspektaakkelin saattelemana sydänsyksynä 2020, hyökkäsivät tiedostavat kirjallisuuspiirit heti naljailemaan kirjaa ympäröivälle ”järkäle”-narratiiville ja muistuttamaan, ettei vuonna 2008 edesmennyt (mies)kirjailija täyttänyt vuoden 2020 hyveellisen ihmisen kriteerejä.

Knausgårdin eepoksen jos minkä voi nähdä maskuliinisena voimannäyttönä, varsinaisena kirjallisena manspreadina. Mainittua DFW-keskustelua seuratessa tulkitsin, että ”järkäleitä” kirjoittelevat ”miehet” ovat auttamattomasti out (terveisiä yhä vailla Finlandia-ehdokkuutta kärvistelevälle Miki Liukkoselle) – siten myös olisi vaikea nähdä nykypäivän spekulatiivista vastinetta Taistelulleni juuri mitenkään mahdollisena. Lisäksi teossarjan yhteydessä lienee turha puhua kaiken maailman rolandbarthesien “tekijän kuolemista” sekä näistä ulkokirjallisista että ehdottomasti myös kirjan sisällöllisistä syistä, mutta eivätköhän tämänkin oivalluksen minua asiantuntevammat ole jossakin jo monesti todenneet.

Tällainen näennäisen epäolennainen yli-itsetietoinen metahorina on tavallaan osa Taisteluni-teoksiin liittyvää, öh, ”diskurssia”, koska Taisteluni on paitsi kirja yhden norjalaisen keski-ikäisen valkoisen heteromiehen elämästä, se on myös kirja ”vähän kaikesta”. Ja nimenomaan tuo ”vähän kaikki” on se sälä, joka pitää Taisteluni käynnissä.

Viimeistään viidennen kirjan kohdalla huomasin jo suhtautuvani kokonaisuuteen aika pakkomielteisesti: se alkoi tuntua saippuasarjalta, jossa on vain itsepäisesti roikuttava mukana, vaikka tietäisikin, ettei seuraavan neljän–viiden jakson aikana tule tapahtumaan hirveästi mitään. Knausgård ei aina edes kirjoita kovin kiinnostavasti, mutta tavallaan sekin kuuluu asiaan; tällaisen mötkön tuleekin antaa välillä löysää.

Upeinta tällainen nero/pölvästi-tykittely oli tietenkin aivan tarpeettoman massiivisen kuutososan (1 200 sivua) jo legendaariseksi nousseessa ”Hitler-jaksossa” (joka ei mielestäni ole mikään ”Hitler-jakso”; kyllähän siinä kirjoitetaan pitkät pätkät Jeesuksestakin), jossa Knausgård pohtii saksalaisen valtiomiehen kummallista elämää ja peilaa tämän ”taistelua” omaansa. Pitkä, siis ihan todella pitkä ja täten myös kivuliaan perusteellinen ”teksti tekstin sisällä” jättää lankoja auki ja on eittämättä enemmän diletantin mietiskelyä kuin historiantutkimusta (kuten kuuluukin), mutta toimii samalla eräänlaisena Knausgårdin tuohonastisen kirjailijan- ja ajattelijanuran huipentuman. Mielestäni Hitler-essee on osoitus siitä, miten suuren osan kirjaa lähinnä mailaa puristavana, uskomattomana tomppelina esiintyvästä Karl Ovesta on kaikkien vuosien haahuilun jälkeen kasvanut kirjailija, jolla on itseluottamusta sisällyttää perhedraamansa väliin tällainen joka suuntaan holtittomasti rönsyävä kirjallisuustieteellinen opinnäyte, joka on kuin täysin omille kierroksilleen lähtevä Grateful Dead -jami.

2

Myös Fatal Farm -nimisen tuotantoryhmän Youtube-sarja Lasagna Cat on osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun asiat lähtevät omille jengoilleen. Käytännössä sarja toisintaa vanhoja Karvis-strippejä ”oikeilla näyttelijöillä” eräänlaisen triptyykin muodossa. Ensiksi sarjan näyttelijät esittävät jonkun stripin, joka pyrkii olemaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle. Sitten ruudulla näytetään tuo alkuperäinen strippi. Kolmannessa osassa tuo sama strippi esitetään uudelleen, mutta tällä kertaa ”vapaasti tulkiten” – usein alkuperäistä jollain tavalla surrealistisesti liioitellen. En nyt oikein osaa kuvailla näitä tapoja, joilla nuo triptyykin kolmannet osat lähtevät niin sanotusti lapasesta, mutta jos sanon, että erään stripin tulkinnassa Karvisen isännän Eskon shampootestailu äityy japanilaiseksi aikuisviihteeksi, niin ehkä ymmärrätte jotakin – tai sitten ette.

Sarjan ensimmäiset jaksot esitettiin niinkin kauan sitten kuin vuonna 2007, ja vuosiksi Lasagna Cat painui unoholaan. Neljä vuotta sitten internetiin kuitenkin ilmestyi uusia, entistä paremmilla tuotantoarvoilla tehtyjä jaksoja, joiden avantgardistisuus onkin sitten jo aivan ulkona pelikentältä: eräs jakso venyy yli tunnin mittaiseksi analyysiksi stripistä, jossa Karvinen on varastanut Eskon piipun. Ja lopulta koko sarjan finaali kestää, noh, neljä tuntia.

Mitähän mieltä David Lynch olisi Lasagna Catista?

3

Jacob Geller on periaatteessa videopeleihin keskittyvä Youtube-esseisti, mutta tapa, jolla hän aiheitaan käsittelee, on ainakin omaan silmääni virkistävä ja poikkeuksellinen. Hän käsittelee virtuaalisten maailmojen kautta niin arkkitehtuuria, filosofiaa kuin nykytaiteen kentällä käytäviä kulttuurisotiakin.

Yksi hänen kiinnostavimmista videoistaan käsittelee niin sanotun headshotin, eli räiskintäpelien napakympin, päähän kohdistuvan laukauksen, kulttuuriperintöä. Geller lähtee siitä, miten kyseinen trendi on lopulta populaarikulttuurissa melko uusi (reilut 50 vuotta), ja alun perinkin ”aidoissa” taistelutilanteissa kerrassaan harvinainen. Tutkimuksiin nojaten hän päätyy väkivaltaviihteen luonteen muuttumisen kautta Yhdysvaltain poliisin rodullistettuun väkivaltaan.

Vaikka videopelit eivät sinällään lisää väkivaltaa, niiden voidaan nähdä muuttavan väkivaltaista käytöstä. Räiskintäpelit tunnetusti vaativat ja palkitsevat refleksinomaista ja äärimmäisen nopeaa reagointia yhdistettynä, noh, tappavaan tarkkuuteen, ja Geller pohtii, miten tällainen kulttuuri vaikuttaa oikean elämän aseen omistajiin.

Toinen samaa aihepiiriä käsittelevä ja niin ikään kylmäävä, mutta silti mainion oivaltava video käsittelee modernien amerikkalaisten koulujen suunnittelua liki apaattisen arkipäiväisten kouluampumisten maailmassa, ja miten näiden koulujen sisätilat alkavat muistuttaa yhä enemmän ja enemmän räiskintäpelien taistelukenttiä.

4

Helsinkiläisyhtye Giant Robotin klassikkoasemassa oleva debyyttialbumi Crushing You With Style vuodelta 1999 ilmestyi alkuviikosta suoratoistopalveluihin. Se kuulostaa minusta 23 vuoden jälkeenkin ihmeelliseltä musiikilta. Toki siinä yhdistyvät millennium-ajan soundit dubista nu-jazziin ja vaihtoehtohiphopiin, mutta Giant Robot puhaltaa soundiin ainutlaatuista, maagista henkeä. Visiossa yhdistyvät yhtäältä näkemys ja rautainen ammattitaito, toisaalta erittäin omaehtoinen diy-asenne ja yleisesti ottaenkin mukavan ”rento meininki”!

Giant Robot oli kaiken rajapinnalla ja siksi niin mestarillinen bändi. One for the treble and one for the bass!

5

Julius Eastman lienee seuraava kunnianpalautuksen saava ”obskuuri” ja liian varhain menehtynyt avantgardehahmo. Periaatteessa ”taidemusiikin” areenalla operoinut, vuonna 1990 edesmennyt Eastman tuntui silti liian kummalliselta tekijältä oikein mihinkään ympyröihin, ja hänen ”homoseksuaaliset esityksensä” saivat aikoinaan jopa itsensä nykysäveltäjäpyhimys John Cagen (joka itsekin kuului seksuaalivähemmistöön) tuohtumaan.

Nykyklassisesta, jazzista, minimalismista ja välillä jopa disco-vaikutteista musiikkinsa rakentanut Eastman oli klassinen omana aikanaan aliarvostettu hahmo, vaikka hänen lähipiiriinsä kuuluikin Meredith Monkin ja Arthur Russellin kaltaisia klassikkonimiä. Hän eli New Yorkissa rikkonaisen elämän, sotki sitä entistä pahemmin huumeidenkäytöllä, ja sitten kävi kuten kävi. Toisaalta vaikea on lähetä edes kuvittelemaan, millaista oli olla tummaihoinen ja seksuaalivähemmistöön kuuluva nykysäveltäjä 1970-luvulla. Indiedokumenttia odotellessa!

Eastmanin elämäntyö on tosiaan viime vuosina löydetty uudelleen, ja häneltä on parin vuoden sisään julkaistu sekä pitkiä pianoteoksia että orkesterille sovitettuja, minimalistisen junnaavia sävellyksiä. Esimerkkinä albumi Femenine, joka oli mielestäni yksi viime vuoden parhaita: se on kirkasta ja kuulasta, keväistä pulputusta!

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua