Kuvat: Teos / Enostone / Nysalor

1

Slovakiasta Suomeen muuttaneen kirjailija Alexandra Salmelan tähänastiset teokset ovat modernistisia, erikoisia ja myös erilaisia. Kirjailija näyttää hakevan aina uutta kulmaa ja lähestymistapaa elämän kuvaamiseen.

Kokeelliseksi nimeämisestä on tullut hänelle tavaramerkki. Kielellisen leikittelyn ja tekstityyppien sekoittamisen alle tahtovat jäädä vakavat teemat, jotka miltei hautautuvat verbaalisen sommittelun alle. Syynä lienee tarve välttää paatosta.

Itse pidän paljon toisen romaanin Antisankarin tasapainottelusta dystooppisen sanoman ja kokeellisen kielen kesken.

Uudessa Puu-kirjassaan (Teos, 2023) Salmela kirjoittaa sadun genren mukaisesti, mutta ei voi välttää täysin kiusausta kaavojen rikkomiseen. Nyt pääpaino on juonen etenemisessä ja sisällöllisessä monipuolisuudessa, niin että lukukokemus on hengästyttävän runsas. Maisemallisesti satu tapahtuu kaikkialla ja ei missään, kuvitteellisessa avaruudellisessa tilassa, jossa ylä- ja alapuolisuus kuvauspyrähdysten jälkeen sekoittuvat ja koko äärellisyys saa sadunhohtoisesti kääntyilevän muodon. Etäisyydet ja koot muuntuvat ja sikiävät hyperbolisuutta liki Kalevalan tyyliin.

Niin kuin satu on kuviteltua, niin Puun kerrontakin aloitetaan kuin tyhjälle kankaalle maalaaminen. Ensimmäinen käynnistys kumotaan ja aloitetaan satu uudestaan. Peruttu alku jää elämään sadussa, kun on päästy vauhtiin ylpeän prinsessan kuvaamisessa: ”Hänellä oli nimittäin kaikki.”

Keskusteemaksi muotoutuu autiomaassa kasvavan, kitukasvuisen puun pelastaminen. Kirjan monipuolisen henkilögallerian keskushahmoksi nousee Blöeglöek, pahuuden ilmentymä, hirviö. Paradoksaalisesti tämä osoittautuu sadun hyväksi hahmoksi, vaikka onkin ulkoisesti karsea ja puhuu rumalla mörisevällä äänellä. Hän vartioi ja pyrkii pelastamaan puuta, joka on autiomaan ainoa kasvi.

Kahakoita ja taisteluita sisältävä kerronta tuottaa erilaisia omituisia joukkoja: lölleröt, manttelimenninkäiset, palttoopumpulikaiset, ikiluistelijat, ihmiset ja eläinlajit. Ne ovat voimattomina liikehtiviä laumoja. Jotain saa aikaan vain Blöeglöek, joka kaivaa monttua ja hakee vettä puun pelastamiseksi.

Kerronnan elävyys ja toiminnallisuus tekee kaikesta helposti seurattavaa ja lapsenmielistä mielikuvitusta ruokkivaa. Kokonaisuutena Puu on kirkas, surrealistinen satu-uni.

Martina Matlovicovan kuvitus on perspektiivejä välttelevä ja fantastinen.

2

Leena Sainion Kirjosiipi (Enostone, 2023) on runoteos yksittäisen pienen olennon merkityksestä maailman monimuotoisessa elämässä. Teos etenee armeijan käskyjen mukaisilla sarjanimikkeillä: Asento, Jonoon järjesty, Kaarto vasempaan mars, Katse eteen päin, Taakse, Poistu, Lepo. Ne rakentavat maailman ankaraksi ja sarjojen väliin sijoittuu osasto ”Kirjosiipi”, se jonka elämä ei sopeudu komennusyhteiskunnan tahtiin.

Viattoman ja herkän elämän paljous maailmassa on ihmettelyn kohde. Elämän yhtenäisyys, jossa jokainen pyrkii olemaan osa, mutta kaikki eivät ehdi mukaan:

”neuroninhienoinen seitti/ väikkyy kaikkien olentojen välillä/ erottaa ja liimaa/ oleellisen” /omaksi itsekseen”.

Puheen ensisijainen merkitys sosiaalisesti on rankka vaatimus. Jos on liian hidas, ei ehdi mukaan jonoon eikä marssiin, Kirjosiipi on sillä lailla vajaa, että puhe ei aukea kyllin nopeasti. Elämänkulkua edustaa sisällä kulkeva tarina rikkaruohosta, joka ei onnistu selviämään kunnioitettujen lajien tavoin. Rikkaruohoteema laajentaa ja syventää teoksen kokonaisuutta.

Kysymys on keskeisesti puhumaan oppimattomuudesta ja sen valtavista seurauksista. Miten tärkeä onkaan puheen tuottamisen merkitys! Kehonkieli on tutkitusti merkityksellisempi, mutta menestymisen vaatimus on linkkiytynyt vaativasti miltei vain kielelliseen ilmaisuun.

Julia Kristevan kieliteoria erottaa syvän tunnemerkityksen sosiaalisesta symbolijärjestelmästä. Siinä jokaisen oma merkitys liittyy omaan ilmaisuun. Jos ei kykene kommunikoimaan normien mukaan, ei pääse yhteiskunnan täysjäseneksi.

Tämän Sainion runoelma kuvaa vaikuttavasti yhden kirjosiiven kautta. Teos panee miettimään ja tuntemaan empatiaa kaikkien herkkien ja vähäarvoisten eliöiden kohtaloa kohtaan.

3

Niille jotka halajavat älyllistä erotiikkaa on ilmestynyt ihan oma kirja. M. G. Soikkelin Arpapapitar (Nysalor, 2022) on kirjallisia viittauksia väistelevä, tiheitä virkkeitä tulvillaan oleva eroottisen mielikuvituksen aarreaitta.

Tarkat venytetyt ilmaisut vaativat melko hyvää luetun ymmärtämistaitoa. Merkitykset kiertävät suoraa pornoa kuin kissa jäähtymätöntä puuroa.

Kirjoitusmetodia voisi hyvin luonnehtia Soikkelin omalla ilmaisulla: ”Minä muotoilen kainoja kaksimielisyyksiä viidellä virkakielellä.”

En rupea etsimään viittä erityistä tiedekieltä, mutta kirjasta löytyy kirjallisuuteen liittyviä sanastoja poikineen ja tyttärineen. Mytologiaa on käytetty, yhtä lailla kuin litteraareja termejä. Alluusioiden sijaan ”kelpaa tsehovoitua” ja yhden runon nimenä on ”Taikavuoret”.

Läpi kirjan joten miten liihottavat kymmenen muusaa tai enkeliä, joista Apriel on ”ainoa enkeli joka karkoitettiin Pariisiin”.

Kirjan nimi viittaa erotiikan sattumasummapeliin. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan eli ”kreivin aikaan”.

Kirjan tärkeimmästä ominaisuudesta eli runsasmerkityksisestä tiivisvirkkeisyydestä lopuksi esimerkkinä runon Luonnolliset loppu:

”Vain yksi on minulle oikea, sovinnonteko nuotiolla. Sukurastas laulaa. Tähtien aukko teltan katossa, kuun viilto häpeämättömyytemme yllä. Ensihuomion hetkellisyys: hänen kasvoillaan tummat haavat, raaka karvoitus, tarpeet turruttava halu, suurten etäisyyksien suola.

Viltinpehmeä seuralainen, levähtävä lintu. Terttujesi tummimmat rypäleet.

Miten suuri se tyhjyys, jonka täyttämiseen luonto teitä valmisteli?”

Tekee mieli pelkistää, etteivät kirjan kielikuvien suhteet todellisuuteen ole holtittomia eivätkä arvottuja, vaan intuitiivisia tavalla, joka antaa lukijalle enemmän kuin kirjoittaja ehkä arvaakaan.

4

Noin kahdenkymmenen Haruki Murakamilta suomennetun romaanin joukossa on yksi, jossa poiketaan Suomessa. Värittömän miehen vaellusvuosissa (suom. Raisa Porrasmaa; Tammi, 2014) ihmissuhteiden vyyhti johtaa päähenkilö Tsukuru Tazakin matkustamaan Helsinkiin ja sieltä Hämeenlinnaan.

Puuttumatta tässä Murakamin proosakerronnan enimmäkseen upeisiin ominaisuuksiin keskityn siihen kiinnostavaan aiheeseen, miten kirjailija kuvaa romaanissaan Suomea.

Googlaamalla saa tietää, että Murakami on käynyt kaksi kertaa Helsingissä ja kerran Hämeenlinnassa. Hänen Suomi-tietämyksensä ei ole laajaa. Kun Tazakilta kysytään: ”Mitä Suomessa muka on?”, hän vastaa: ”Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia, muumit.”

Luettelo taitaa olla keskiverto otanta vierasmaalaisten turistien käsityksistä Suomen kiinnostavimmista seikoista. Puuttuu toki Paavo Nurmi, sauna ja sisu.

Tietämys maamme puustosta on kirjailijalla hatarammalla pohjalla. Hän kertoo suurimman osan Suomen puista olevan koivuja, mutta ”seassa on mäntyjä, kuusia ja vaahteroita”, jossain päin myös lehtipuumetsiä.

Myönteistä kirjassa on suomalaisten ihmisten kuvaaminen positiivisiksi ja kohteliaiksi. Ratkaisevan kohtaamisen sijoittaminen Suomeen on täytynyt johtua 1980-luvun käynneistä Helsingissä. Hämeenlinnassa kirjailija kävi romaaninsa ilmestymisen jälkeen, tällöin hän vieraili Sibeliuksen synnyinkodissa. Hämeenlinnan torille on kirjassa sijoitettu kohtaus, jossa hän juttelee kahden suomalaistytön kanssa. Paikan hän kuvitteli paljon vilkkaammaksi kuin vierailu osoitti.

5

Kiti Saarinen on julkaissut vuonna 2020 valokuviin liitettyjä haikuja teoksessa Variksen soolo: haikuja ja haigaa. Nyt hänellä on kuvataiteilija Annu Salmisen kanssa yhdessä näyttely, jossa tämän akryylityöt ja Saarisen haikut liitetään yhteen.

Lumpeenlehdet ja auennut kukka ovat saaneet viereensä tekstin: ”tänään hyräilet/ tai keksit uudet sanat/ tänne minä jään”.

Turkoosiympyrän ja siinä heijastuvien lehtien ja oranssijuovien pienine uivine lintuineen vierellä lukee: ” me aloitamme/ palapelin reunoista/ jää sulaa hiljaa”.

Tekstien ja kuvien suhde on rakennettu tajukkaasti eri suuntaan aukeavaksi. Näin vältetään naiivi yksilinjainen kuvitus ja houkutellaan katsoja-lukija uusien assosiaatioiden pariin.

Näyttely aukeaa 5.1.2024 klo 18 Tampereen Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14) ja on avoinna 28.1. saakka. Työt ovat gallerian vintillä. Alakerrassa on esillä Paula Puikkosen näyttely Chaconne.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua