Vuoden kohokohtia Googlen algoritmin mielestä: epäonnistunut ruskea kastike.

1

Ottessa Moshfeghin romaani Vuosi horroksessa (suom. Kristiina Drews, Aula & Co, 2020) ei kerro koronahorroksesta, vaikka nimi kävisikin siihen erinomaisesti. Silti siitä alkaa löytää samaistumispintaa omaan elämäänsä jo arkisempikin ihminen näin eristäytyneen elämän aina vain jatkuessa.

Nimettömäksi jäävä päähenkilö on kaikkea, mitä nuori nainen voi haluta olla New Yorkissa vuonna 2000: etuoikeutettu pitkä laiha huomiotaherättävän kaunis taiteen parissa työskentelevä vaalea perijätär. Häntä kuitenkin kalvaa vanhempiensa menettäminen ja epämääräinen tyytymättömyys elämäänsä. Nainen yrittää korjata tilanteen ottamalla rennosti yhden vuoden ajan: suunnitelmana on vain nukkua ja katsella keskinkertaisia elokuvia mielen harhautukseksi.

Holtiton mutta puuduttava elämä johtaa kuitenkin univaikeuksiin ja muistikatkoksiin. Näennäinen apu löytyy vapaata yhdistelmälääkitystä suosivan täysin epäpätevän psykiatri Tuttlen vastaanotolta. Kohta nukahtamis- ja mielialalääkkeitä on joka sormelle, ja potilas käy kokeilemaan itselleen sopivia annostuksia ennakkoluulottoman suurpiirteiseen tyyliin. Horrosnainen tilailee tiedostamattomassa tilassaan noutoruokaa ja alusvaatteita, soittelee puheluita ja heiluu kaupungilla kuin Carrie Bradshaw vahvassa lääkepöhnässä. Aina tajunnan palauduttua hän yrittää ympäristöstään päätellä, mitä on viimeksi tullut sählänneeksi.

Vääjäämättä lähestytään päivämäärää 11. syyskuuta 2001 ja samaan aikaan sekakäyttäjämme ottaa hurjan riskin mahdollisesti epätasapainoisen nykytaiteilijan käsissä – asetelma tuo mieleen Han Kangin Vegetaristin (Gummerus, 2017). Vuosi horroksessa on hämmentävä ja juuri siksi unohtumaton kuvaus äärimmäisyyksiin menevästä eskapismista.

2

Jos nimi Brian Cox ei ole tuttu muualta kuin kuumimpien miesten kansanäänestyksistä, kannattaa tutustua heppuun hieman lisääkin. Hiukkasfysiikan professori Cox on nimittäin popmuusikon ja seksisymbolin hommien lisäksi tehnyt BBC:lle sarjoja, joissa hän selittää fysiikan ja kosmologian alaan liittyviä perusasioita niin että tavallinen tallaajakin ymmärtää. Tuo brittien oma Esko Valtaojan ja Syksy Räsäsen risteytys selostaa rauhallisesti, miksi vety on universumissamme vaaleanpunaista tai kuinka lämpö on oikeastaan valoa, samoin kuin radioaallotkin, joten radion kohina on itse asiassa kosmista taustasäteilyä ihmiskorvin kuultavassa muodossa.

Harmillisesti sarjoja The Planets tai Forces of Nature ei voi katsella Suomessa rikkomatta tekijänoikeuksia huijaamalla tietokonetta luulemaan, että oletkin Britanniassa, mutta Wonders of the Universesta saa sentään pieniä maistiaisia BBC:n sivuilla.

YouTubessa Cox-faneille on onneksi rutkasti katseltavaa. Esimerkiksi tässä empiirisessä kokeessa hän osoittaa, että arkijärjen vastaisesti tyhjiössä keilapallo ja höyhenet todellakin putoavat yhtä nopeasti, koska ilmanvastuksen vaikutus on poistettu. Kerropa tuo Jeffrey ”The Dude” Lebowskille!

3

Luin vuorotellen Anni Kytömäen Margaritan (Gummerus, 2020) kanssa Aino Huilajan matkakertomusta Pakumatkalla (Otava, 2021) ja eipä paljoa moniäänisemmäksi voisi kotimainen nykykirjallisuus enää mennä. Margaritan lyyrinen kieli sai virkistävän kontrastin Huilajan suorasukaisen faktapitoisesta ja päiväkirjamaisesta selonteosta.

Jotkut saattavat tunnistaa Aino ”Huilaaja” Huilajan nimen MTV3-kanavalta ulkomaantoimittajan ja uutisankkurin töistä. Matkakertomuksen alkajaisiksi lukija pääseekin livahtamaan jumittavasta pyöröovesta tv-toimituksen takahuoneeseen, missä kertoja muuntautuu ties monettako kertaa aivan toisenlaiseksi ihmiseksi kuin mikä kokee olevansa. Luhistumisen sijaan uutisankkuri ottaa elämänsä omiin käsiinsä, ostaa pakun, konvertoi sen kumppaninsa kanssa asunnoksi ja lähtee kuukausia kestävälle matkalle halki Euroopan.

Matka on paitsi vapauden hurmiota ja täydellinen irtiotto, myös painajaismaisia tilanteita ja takaumia aiemmista tiukista tilanteista Botswanasta Syyriaan. Autosta hajoaa kriittinen sensori, pakaraan ilmestyy paise, rinnettä luisutaan alas hengenvaarallisesti. Eikä siinä vielä kaikki: kulkureiden matkapuhelimiin alkaa tippua tietoja Etelä-Eurooppaan levinneestä viruksesta ja rajat alkavat mennä kiinni.

Huilajan matkareportaasi on toki mielenkiintoista itsessäänkin, mutta kirjan todellinen arvo piilee siinä, miten hän kuvaa irtiottoaan entisestä normaalina pitämästään elämäntavasta. Huilaja on kuin selväjärkisyyden anttinylén meille keskiluokkaisille kerskakulutukseen hukkuville naisille, jotka lifestyle-lehtien inspiroimina tuhoamme tätä planeettaa lentomatkoinemme, kertakäyttövaatteinemme ja ulkonäkökomplekseinemme.

4

Elämme tekoälyn nuoruutta ja niinpä tekniset sovellutukset ovat joskus hellyttävän kömpelöitä. Vakuutusyhtiön botti pahoittelee tuoreelle äidille sattunutta ”vahinkoa” ja puhelimen suojakuoreen ehdotetaan kuvaa pitkälle edenneestä kynsisienestä – miksipä ei?

Kun Google mainosti automaattisesti kuva-arkistostani luotuja valokuvakirjoja, innostuin välittömästi, enkä joutunut pettymään. Tekoäly oli valinnut personoituun Best of 2019 -valokuva-albumiini peräti kolme kuvaa satunnaisista italialaisista hankekumppaneista, työtovereista tuijottamassa Oodin lajitteluautomaattia, Keskustorin vaalimökeistä ja lanttulaatikosta. Tilasin kirjan muuttamatta pikseliäkään.

Best of Winter 2020 -kirjaa ladatessani varauduin siihen, että tekoäly olisi jo opetettu tekemään uuvuttavan kaavamaisia valintoja galleriasta. Vielä mitä! Synttärikemujen ohella parhaiksi kuviksi oli valikoituneet epäonnistunut puoliksi syöty ruskea kastike, koeajolla oleva ratikka, kaukaa zoomattu kuva Särkänniemen tankkausautomaatista ja ostoskorin sisältö. Algoritmi päättelee selvästi, että kuvalla on erityistä tunnearvoa käyttäjälle, jos se on jaettu tai jos siinä on iso porukka koolla riippumatta siitä, miksi näin on.

Kannattaa ehdottomasti tilata vähintään yksi henkilökohtaiseksi muistoksi tästä historiallisesta teknisen kehityksen aikakaudesta.

Google Photo Book -kirjat alkaen n. 15 euroa Google Photos -palvelusta (ks. esikatselu kohdasta ”Suggestions” selaimen tietokoneversiolla).

5

Helsingin Amos Rexissä pääsi vielä pari viikkoa sitten tutustumaan faraoiden Egyptin ainutlaatuisiin aarteisiin ja historiaan näyttelyssä Egyptin loisto – Viimeiset suuret dynastiat – jos onnistui kurottamaan itselleen lipun ennakkomyynnistä. Vaikka näyttely on nyt päättynyt, järjestetään etäopastuksia 10.5.2021 asti.

Mutta pääsitpä näyttelyyn tai et, Egyptin kiehtovasta historiasta voi syttyä lueskelemalla Mia Meren mainiota tietokirjaa Egypti – Kala sarkofagissa & muita mysteereitä (SKS, 2020). Teos on kuvitettu samoilla esineillä, jotka ovat esillä Amos Rexin näyttelyssä.

Meri on muinaisen Egyptin taiteeseen erikoistunut egyptologi, joka meistä monen tavoin sai egyptihulluuden pureman jo lapsena. Hän vastaa kirjassaan kysymyksiin, joita hänelle on toistuvasti esitetty ja purkaa niiden kautta myyttejä ja väärinkäsityksiä, joita faraoiden Egyptiin liittyy.

Miksi pyramidit rakennettiin ja saatiinko ponnistus aikaan orjatyövoimalla? Murhattiinko Tutankhamon? Miksi ihmiset kuvattiin aina sivulta päin? Teksti on asiallisuudestaan huolimatta kevyttä ja viihdyttävää, kuten historiallisella knoppitiedolla on tapana. Jos muinaisessa Egyptissä olisi ollut ylellisiä yökerhoja, joiden VIP-alueilla käytettäisiin ulkomailta tuotuja päihteitä, niiden nimi olisi takuulla ollut Hathor.

Lepe Parviainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua