Vinnie (Joe Gilgun) on persaukinen. Kuva: Yle

1

Syksyn tuoreista viihdetälleistä sakeimmat tuntemukset on tuonut Ylen esittämän Persaukiset-sarjan toinen kausi. Guy Ritchien lontoolaisten kovisten ja Irvine Welshin syrjäytyneiden edinburghilaisten väliin mahtuu pohjoisenglantilainen Hawleyn kylä. Siellä Vinnie O’Neill (Joe Gilgun) ystävineen yrittää tulla toimeen arveluttavin keinoin, ja elää silti arvokasta elämää tavoitellen jotain rakkaan raadollisen kyläarjen tuolla puolen. Arvata saattaa, että ongelmat keskimäärin kerjäävät kylkeensä lisää ongelmia, ja tiiviin kyläyhteisön sisällä niiden ratkominen johtaakin usein herkullisiin tilanteisiin.

Lopputulema on eräänlainen yhdistelmä edellä mainittuja, veijarikomedioiksi jonkin määritelmän mukaan nimettyjä teoksia, sekä perinteistä englantilaista kylädraamaa tyyliin Sydämen asialla. Olo on kotoisa silloinkin, kun meno on hajanaista ja vaikutteet pinnassa, sillä Gilgunin porukan värikkäästä hahmokatraasta välittyy sarjakuvamaisimmillaankin äärettömän tärkeää inhimillistä lämpöä. Sitä paitsi, kovin usein ei pääse kuulemaan tv-ohjelmassa Dominic Westin puhuvan alkuperäisellä aksentillaan!

2

Tunsin oloni pöhköksi, kun vasta ystävän vinkistä tajusin tarttua Perttu Häkkisen mainioon Automaattirakas-ohjelmasarjaan. Tämä Ylellä muutama vuosi sitten alkujaan esitetty (ja nyt siis Areenasta löytyvä) kokonaisuus käy läpi erinäisiin tunteisiin perustuvalla pohjalla suomalaisen syntetisaattorimusiikin syövereitä aikaväliltä 1978–2017, joka surullista kyllä kattaa myös Häkkisen oman elämän miltei koko mitan. Kenties siksi ohjelma on sekä rempseiden hetkien, että tiukan asiapitoisuudenkin puolesta jollain tapaa hauraan tuntuinen. Siitä välittyy myös eräänlainen omaelämänkerrallinen tuntemus, kun yhteen sun toiseenkin kappaleeseen liittyy jokin Häkkisen omaa elämää sivuava anekdootti.

Tunne pitäytyy liki, sillä myöskään musiikin seasta ei ole jäänyt uupumaan tekijän omia luomuksia. Näin ollen, jos aihetta koskeviin kokoelmiin (esim. Svartin Satan in Love, 2018) tarttuminen tuntuu liian isolta toimelta, tarjoaa Automaattirakas toisenlaisen väylän hersyvien pulputusten ja kutkuttavien rytmien paikalliseen historiaan.

3

Yle-hehkutus jatkuu vielä hieman. Syksyn kattavan, erinomaisia tärppejä lie miten monesta genrestä suovan elokuvatarjonnan lisäksi Teeman musiikkiohjelmiston kirjo on hersyvä. Olen tähän mennessä päivittänyt näkemykseni Michael Hutchencesta, tutustunut Depeche Mode -fanien kertomuksiin bändin monenlaisista merkityksistä henkilökohtaisiin tarinoihinsa ympäri planeetan sekä hukannut ennakkoluuloni Adam Lambertista Queenin keulakuvana. Vielä olisi edessä muun muassa ZZ Top -dokumentti, Orkesterin edessä -sarja kapellimestariopiskelijoista, kertomus Ike Whiten elämästä sekä PJ Harvey… jumpe!

4

Ennen Metsän valvottamat -teosta en ollut ikinä käynyt oopperassa, saatika nähnyt edes kuvatallennetta, joka sanan varsinaisessa merkityksessä täyttäisi kriteerit. Täyttikö Petra Poutasen säveltämä ja Juha Hurmeen ohjaama metsäooppera sitten kriteerit? Vaikea sanoa – teoksesta kun uupui kaikenlainen pöyristyttävyys ja pörhistely. Toisaalta, lähdemateriaalin mystinen maallisuus huomioiden, olosuhteet olivat kahdelle korkealentoiselle tragikomedialle juuri suotuisat.

Kuva: Petra Stolt

Kuoro kokoontui Koveron perinnetilan lammashakaan Seitsemisiin. Hurme saatteli lyhyellä monologilla katsojat Samuli Paulaharjun elämäntöistä kummunneiden tarinoiden, ja sitä kautta Poutasen teosten maailmaan. Sitten kuoro esiintyi, ainoina varsinaisista ulkovaatteista erottuvina esiintymisasuinaan hengityssuojat. Kokemus oli ehdottomasti hieno, puitteiltaan suorastaan uniikki taideteos, joka vatkasi ja höykytti, mutta hartain ja harkituin ottein. On ihanaa ja ihmeellistä elää!

5

Niin paljon kuin tuota äskeistä huudahdusta tekee mieli alleviivata päivittäin, on myös todettava luonnon tämänhetkisen kauneuden olevan vain loppusoittoa sen vuosittaiselle näivettymiselle. Illat ovat jo pimeät, ja varhain – syyskuun lopun lämpöpiikki vain hetkonen ennen hyistä visvaa ja harmautta. Olematta pessimistinen ilonpilaaja, lokakuuhun on syytä olla jo varautunut vähintään henkisellä tasolla.

Kauhuinnostuksen rähjäinen, lohjenneiden hampaiden, veristen ikenien ja turvonneiksi rohtuneiden huulien virnistys lähenee, mutta ennen elokuvia tupsahdin vahingossa erinäisten vanhojen äänikirjojen äärelle. Tunnelmaan hakeudutaan tänä vuonna kuunnellen Spotifystä Boris Karloffin lukemia jännitystarinoita… mutta ennen kaikkea Edgar Allan Poen tahdissa. Runollinen englanti antaa kuuloelimille kosolti haastetta, vaan lukijoiden ollessa yltiödramaattinen Basil Rathbone ja viileän intensiivinen Vincent Price, ei siitä voi kuin olla kiitollinen.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua