Maailmanlopun hyvä ihminen. Kuva: Tukkateatteri

1

Tuula Hämäläinen on huikea lyyrikko. Hän kirjoittaa kaikesta sisäkkäin, kaihtamatta mitään sääntörikkomuksia. Hänen metodinsa ja maailmankuvansa muistuttavat Eeva-Liisa Manneria, vaikka hänen kielensä on aivan omintakeista.

Äärimmäinen vapautuminen on saanut aikaan Tuulenkantaja-teoksessa (Kulttuurivihkot, 2023) jo aiemmista runoteoksista tutun lyyrisen tuuletuksen, joka on sukua myös Rakel Liehun äkilliselle murrokselle pois perinteisestä runosta teoksessa Kubisseja (1992). Maailma on vapautunut epäselväksi uneksi, hyväksytty ohi liukuvien ja sisäkkäisten kuvien paradoksaaliset yhtymiset.

Aika on subjekti, muuten sitä ei ole, ”maailma on teonsana”, jossa kukaan ei välitä toisistaan, koska etsii toisissa itseään. Tällaisessa lohduttomuudessa heitteille jätettyjen ihmisten toistensa ohi kulkemisessa parahtaa realismi esiin. Pian kuvat kuitenkin pesevät kätensä tästäkin tuskasta, todeten:

”on paljon meteliä johon piiloutua
on taloja niin kirkkaita että näkyvät läpi”

Tuulenkantajat on niin vahvaa lyriikkaa, että kirjasta voisi valita sitaatin mistä tahansa. Loppukoon tämä arvio lauseeseen, joka toistuu neljästi:

”herkeämättä alkuräjähdyksen hiukkaset virtaavat lävitsemme”

2

Uudessa runoteoksessaan Jyrki Kiiskinen käyttää vanhaa persialaista runomuotoa gaseelia ja proosarunoa vuorotellen. Nenän edessä vuori (Teos, 2023) viittaa suoraan ja nimetysti Paul Cézanneen ja Sainte-Victoire-vuoreen.

Tässä runoilija näyttää tutkivan säännöllisen ja vapaan valinnan vaikutuksia kirjoittamiseen.

Gaseeleissa runot ovat parisäkeisiä ja riimien kautta eteneviä. Kiiskinen on valinnut soinnun korvaavaksi tekijäksi toiston. Nämä runot haarautuvat ympärilleen kertautuvan sanan etsiessä sopivia lauseenjäseniä eteensä ja ympärilleen. Proosajaksoissa tekstit etenevät yksityiskohtaisemmin, ainakin aluksi.

Kokonaisuus ei näyttäisi pyrkivän mihinkään, vaan olevan työtä tyhjän paperin (monitorin) edessä. Monitulkintaisuutta on turha etsiä, vaikka leikillisyyttä onkin, esimerkiksi jokaisen gaseelin lopussa on runoilija puhutellut itseään, joko ”Jyrkiä, Kiiskistä, Kiiskeä, Juria, Pyhää Yrjöä tai Yrjö VI:tta”!

Runoteksteissä on selkeitä lähtökohtia, joista ne etenevät milloin mitenkin maisemaa levittäen. Proosarunoissa niitä ovat mm. peili, ikkuna, lasi, tiskiharja, ovi ja käsi, lopuksi se Cézannen  ”vuori”, joka nyt on ”voimalan savupiippujen oikealla puolella”.

Runoteoksen voi lukea eri paikoissa tapahtuneen kirjoittamisen kuvauksena. Eräs gaseeli päättyy: ”Yö on tullut. Kerro, Jyrki, miksi seisot tällä/ jalkakäytävällä, kädessäsi roskapussi.”

Kun työ alkaa olla ”valmis” ja ”kuorma” (joka viittaa muuttoon) on saatu perille, seuraa kirjan lopettava tuutulaulu, jonka toistosana on ”nukkuu”:

”Nyt Jyrki voi kuulla vain unet,
kun korva söi äänet ja nukkuu.”

Kuten edeltävästä teoksesta Äänen murros oli luettavissa, Jyrki Kiiskiselle runojen kirjoittaminen on kuuntelemista.

3

Toistakymmentä proosateosta julkaissut Tapio Koivukari on kirjoittanut ehkä autofiktiivisimmän teoksensa. Sataman laulu -romaanin (Johnny Kniga, 2022) päähenkilö Ismo Kivimaa on teologiaa lukeva, satamatöistä elantonsa hankkiva mies.

Hyvänä tarinan viejänä Koivukari kehittää henkilönsä arkea erityisen hyvin satamamiesten elämää kuvatessa, slangin käytöllä herkutellen.

Hyvän paradoksaalisen vastavuoroisuuden löytää kirjasta Ismon uskonnollisten pohdiskelujen suhteesta satamatyöhön. Se on osittain irrallista spekulointia ja nivoutuu aika harvoin verevään satamaelämään.

Historiallisena taustana Tsernobyl paukahtaa ja Neuvostoliitto vyöryy kohti hajoamistaan. Totuutta etsiessään Ismo takertuu eri toten Gilgamesiin ja hänen matkaansa Enkidun kanssa vartioituihin metsiin kaatamaan puita rakentaakseen portin, jonka uittivat Urukiin. Vanhimman kirjallisuuden syvimmät kerrokset on hyödynnetty romaanissa oivaltavasti vasten aikalaistapahtumia.

Opettajainhuone haisee katkeralta tupakalta, Juicen ja Tuomari Nurmion levyt soivat taustalla tässä helsinkiläisessä Katajanokkaan ja sen lähistölle sijoittuvassa historiallisessa satamaromaanissa.

4

Wille Riekkisen kirja, Kirjain vai henki (Teos, 2023) haastaa nimellään. Se viittaa ylikielelliseen ja kyseenalaistaa pelkän androsentrisen ja ihmiskeskeisyyteen rajoittuvan tiedon. Riekkinen hakee väylää ateismin ja fundamentaalisen uskonkäsityksen välistä ja löytää sieltä paljon ilmatilaa.

Perustava lähtökohta Wille Riekkisen teologiassa on, että Raamattua on aina tulkittava. Vaikka kirja on pyhä, se on myös vanha. Kirjaimellinen tulkinta on erittäin kyseenalainen. Kirjoittaja esittelee amerikkalaisen Newarkin piispan Jack Spongin suomennettua teosta Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla? (Kirjapaja, 2005), jossa hylätään teistinen jumalakäsitys ja painotetaan Jumalan vaikuttavan ihmiskuntaan ihmisten kautta. Jumala on siis ”teidän keskellänne” tai ”sisäisesti teissä” (Luukas 17:21), Kuten Saarnaajan kirjassa katoavaisuuden ainoana lohtuna on ”salattu jumala”, niin ei hänen tahtonsa ole kirjaimellisesti, sellaisenaan Raamatussa.

Eniten teos paneutuu Jeesuksen elämään ja siitä tutkittuun tietoon. Tieteellinen ote on niin vahva, että uskonnotonkin lukija voi saada tekstistä itselleen vahvistusta. Itse Riekkinen luottaa ”Kristinuskon voimaan”, joka on yhä selviytynyt ja löytänyt yhä uusia ihmisia kahdentuhannen vuoden ajan.

5

Kysyn Tukkateatterin näyttelijöiltä, miten he ovat kokeneet Taru Kumara-Moision Maailmanlopun hyvä ihminen -näytelmän tekovaiheet. Isoäitiä esittänyt Anni Louhelainen kertoo valmistusvaiheen olleen vielä viikkoa ennen ensi-iltaa kaaoksessa. Sitten se kuitenkin jotenkin valmistui.

Näytelmä kertoo paniikin oloisesta tilanteesta, jossa meteorin tiedetään lähestyvän maapalloa ja törmäävän siihen kolmen päivän kuluttua. Perhe on linnoittautunut kotiinsa ja seuraa tietokoneelta meteorin lähestymistä.

Tilanne on kuvattu tragikoomiseksi, koska vaikka perhe on kupla, se ei ole kovin yhtenäinen, vaan kaikki hakevat omaa pelastautumistaan.

Brechtistä vaikutteita saanut ohjaaja-kirjailija Taru Kumara-Moisio on kehitellyt paniikin osittaista leviämistä yleisöön ”värähtelyinä, mutta ei paniikkina”, kuten hän ohjaajana sanoo.

Isoäiti on kuplan huolehtivainen hahmo, vaikkakin melko lievästi. Lapsi Saukkoa esittänyt Pinja Viitala kertoo roolinsa olleen helppo, koska henkilö ei oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Lopuksi hänelle selviää, että jotain kauheaa on näköpiirissä. ”Mitä tapahtuu!” hän alkaa huutaa.

Taru Kumara-Moisio kertoo saaneensa herätteen näytelmään omasta nuoruudestaan, kun hän ohjasi koulunäytelmää samaan aikaan, kun äiti joutui kuolemankielissä sairaalaan. Paniikki tuli sieltä aiheena, toisaalta hän halusi nyt vertauttaa sitä ilmastoahdistukseen.

Lopun katsomoa herättelevät kysymykset eivät joka näytöksessä ole oikein toimineet. Joskus kukaan ei ole reagoinut siihen, mitä pitäisi tehdä.

Kokeellisessa näytelmässä näyttelijät ovat kirjoittaneet osittain repliikkejään. Yhteishenki on Tukkateatterin voimavara ja toteuttamisen  metodi ja kulmakivi.

Maailmanlopun hyvä ihminen on nähtävissä Tukkateatterissa vielä 1.6.2023 klo 19.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua