Your Name, ”syvästi liikuttava”.

1

Minulla ei varsinaisesti ole ollut kummoisempaa Samuli Putro -suhdetta. Sain kuitenkin työtehtäväkseni haastatella häntä, joten otin hänen tuotantonsa lähitarkasteluun. Toissavuoden Pienet rukoukset -albumi (Universal) herätteli jo mielenkiinnon, mutta nyt Putron elämäntyö teki jo kokonaisvaltaisemman vaikutuksen.

Näkisin tämän johtuvan siitä, ettei Samuli Putro ole koskaan tehnyt nuorten ihmisten musiikkia.

Toteamus on itsestään selvä, joskaan ei moite. Putron laulut eivät sovi motivaatiolauseiksi tauottamaan mainosradiojuontajien molotusta, eikä niillä myöskään mainosteta puhelinliittymiä tai kiinteistönvälitystä. Ne eivät ole mukavuudenhaluisia.

Tekstit ovat samalla tavalla ”aikuisia” kuin vaikkapa Leonard Cohenilla. Hydran saari on vain Hailuoto ja hallusinogeenien aiheuttama ärsykejärkytys kylmäävä, hikinen krapula länsirannikon teollisuuskaupungin yksiössä.

Putroa ymmärtääkseen on pitänyt vähän niin kuin ”elää”. Laulut eivät niinkään elä hetkessä, vaan reflektoivat jotakin tapahtunutta tai jotain tapahtuvaa. Niden tunne on aito, mutta ajan ja kokemusten – niiden perinteisten, eli enemmän tai vähemmän onnistuneen halun, seksin ja kohtaamisten – tuoman etäisyyden suodattama.

Kenties ajattelen näitä asioita, koska olen viime syksynä täyttänyt 30 vuotta. Se on toki vähän verrattuna siihen, että lauluntekijä itse on jo viisikymppinen, ja että hän aloitti uransa silloin kun minä olin vielä ala-asteella. Toisaalta Putron ”uusi paras kaveri”, Ronja Salmi, on minuakin nuorempi, joten sukupolvea tässä ei sinällään tuijoteta.

Putro sanoi luottavansa siihen, että jos kertoo oman asiansa tarpeeksi avoimesti, omat heikkoutensa ja negatiivisuutensakin esillä pitäen, saattaa saavuttaa jotakin yleistä kuulijan iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Itse kokisin asian näin: en oikein ymmärtänyt Disney-elokuvien deus ex machinaa ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” edes lapsena. Minua sapetti väliin tuleva raadollinen todellisuus. Aina tulee se hääyön jälkeinenkin yö, tai jokin Ian McEwanin Rannalla-romaanin huipennuksen kaltainen totaalinen epäonnistuminen.

Samuli Putro laulaa juuri niistä asioista. Ote ei mielestäni ole pessimistinen, enemmänkin vain lakonisen ”ei maha mittää / tämmöistä tämä on”.

Muutin vuodenvaihteessa uudelle paikkakunnalle, mistä en tunne paria ystävääni lukuun ottamatta juuri ketään. En myöskään voi oikein tavata esimerkiksi opiskelukavereitani, koska korona estää. Minulla on siis ollut hyvin aikaa estetisoida omia viime vuosieni kommelluksia niin ammatin, opintojen kuin ihmissuhteidenkin rintamalla, ja siihen kaikkeen Samuli Putron laulut ovat tuoneet hyvinkin paljon lohtua.

2

Kenties samaan henkilökohtaisuuksien kuvioon osuu myös Makoto Shinkain elokuva Your Name (2016). Se näytettiin Teemalla joskus ajat sitten, mutta tallensin sen kovalevylleni ja sain aikaiseksi katsoa sen vasta hiljattain. Päätin, että aion katsoa rästissä olevia elokuvia muutenkin systemaattisemmin.

Aloitin projektin Your Namella, joka sitten – vaatimattomasti – olikin yksi parhaita koskaan näkemiäni. Tai ainakin se tuntui pitkästä aikaa hyvin ylevältä ja poikkeukselliselta taidekokemukselta, sillä se herätti minussa tunteita ja ajatuksia, joita en oikein edes muista. Tuntemuksia, jotka olen kaiketi painanut syrjään liian naiiveina tai yksioikoisina, mutta Your Namen hätkähdyttävän visuaalisen vyörytyksen ja kerros kerrokselta purkautuvan, lopulta syvästi liikuttavan tarinan myötä tajusin, että voi vittu, tällaistakin voi olla.

Käsite ”sielunkumppanuus” on mielestäni epämääräinen ja haihatteleva, mutta Your Namen asetelma, jossa kaksi satunnaista ihmistä (poika ja tyttö tosin) alkavatkin yhtäkkiä vierailla toistensa kehoissa muistuttaa ainakin siitä, miten tietyt kohtaamiset ovat elämässä vavahduttavampia kuin mikään muu, ja ne polttomerkitsevät sieluun sellaisia jälkiä, jotka voivat nostaa kyyneleet silmiin vielä vuosikymmenten päästä. Elokuvan sukulaistaideteoksena voisi pitää vaikkapa Kate Bushin ja Elton Johnin niin ikään liikuttavan upeaa Snowed in at Wheeler Street -duettoa.

Tämän lisäksi olisi mielenkiintoista tietää, paljonko elokuva on vaikuttanut viime vuosien Youtubessa pyörivään lofi-hiphop-estetiikkaan, joka pelaa iltaruskon ruusukultaisilla sävyillä, pehmeillä, haikeilla melodiakuluilla ja elämää suuremmilta kuulostavilla, katkeransuloisilla kaipuun lauseilla. Your Namessa on paljon tätä samaa: tyhjyyteen ja hiljaisuuteen perustuvia kohtauksia, illan murretussa valossa kylpevää kaupunkia ja kaunista pianomusiikkia.

3

En ole aikaisemmin kehunut tällä palstalla Youtube-basisti Adam Neelya, joten otetaanpa nyt pienet hänelle! Kyseessä on newyorkilainen ammattimuusikko, jonka Youtube-kanava keskittyy ensisijaisesti musiikkiteorian yleistajuistamiseen yllättävien ja ajankohtaistenkin esimerkkien kautta.

Neely osaa kytkeä musiikkiteoreettisen piperryksen kulttuurihistorialliseen analyysiin ja jopa poliittiseen historiaan tavalla, johon en muista ainakaan äkkiseltäni törmänneeni ainakaan nykypäivän keskusteluissa. Toisaalta, kun tietää Neelyn ponnistavan juuri jazzin puolelta ja nimenomaan valkoisena opistomuusikkona, lienee suotavaakin tiedostaa musiikin puolella käytävät arvovaltataistelut.

Neelyn reaktiokyky on myös parhaimmillaan ilmiömäinen: kun Lady Gaga esitti Star Spangled Bannerin Joe Bidenin virkaanastujaisissa 20. tammikuuta, oli Neely toimittanut vain päivää myöhemmin vartin mittaisen analyysin siitä, miksi Gagan versio oli sellainen kuin oli – tarjoillen musiikkianalyysin kylkeen myös pitkän siivun Yhdysvaltain kansallislaulun historiaa.

4

”Skeittaajat ovat ikään kuin minun väkeäni” on lause, jota ei välttämättä ajattelisi ohjaajalegenda Werner Herzogin suuhun. Vaan eikö mitä, vuonna 2021 voi nähdä esimerkiksi videon, jossa Herzog kommentoi hilpeään sävyyn skeittausvideoita!

Alle linkatussa videossa skeittilehti Jenkemin toimittaja kyselee Herzogilta hänen näkemyksiään rullalautailusta. Hän näkee lajissa paljon yhteyksiä omien nuoruusaikojensa mäkihyppyyn, koska samanlaista kokeilun ja epäonnistumisen kyntämistä sekin oli. Herzog intoutuu pitämään lautailua suorastaan pyhänä, epäonnistumisen myötä rakentuvana työstönä, jonka ääniraidalle voisi laittaa punkin sijasta vaikka venäläisiä kirkkokuoroja.

Miksipä ei!

5

Näin hyvänä talvena minua on suorastaan harmittanut, etten tällä hetkellä omista kunnollisia suksia. Jotain liikunnallista ohjelmaa sitä pitää kuitenkin keksiä kun sosiaalinen elämä on rajoittunutta, joten palasin taas Pokémon Gon pariin. Muistan jossakin törmänneeni hyvin juhlavaan artikkeliin, jossa pelin ominaisuuksia pidettiin jopa situationistisena psykomaantieteenä, joka rikkoo kapitalistisen yhteiskunnan ennalta määrättyjä liikkumisen ja käyttäytymisen malleja. (Tähän hätään en sitä tosin löydä – valitan!)

En tiedä, onko prosenttitaiteen edessä ”raidia” kaatava jonne tekemässä puhelimineen mitään debordilaista vallankumousta, ja vielä vähemmän menen takuuseen itsestäni. Mutta jos joku Kulttuuritoimituksen lukija vielä harrastaa samaa lajia, niin minut voi auliisti lisätä kaveriksi seuraavalla koodilla: 3048 9770 8506

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua