Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Eikö radio olekin mahtava, Tiina Nyrhinen kysyy – kahdesti.
1
On lauantai-ilta. Olo on työpäivän jälkeen kaikin tavoin kuin uitetulla koiralla. Aika usein avaan tällaisen päivän jälkeen putkiradioni tietämättä tarkalleen, mitä ohjelmaa Yle Radio 1 juuri sillä hetkellä tarjoaa. Kuulen ranskankielistä laulua, miehen ja naisen dialogia, jota orkesteri myötäilee. Tempo kiihtyy ja välillä jarruttaa, viulut virtaavat ja solisevat. Matalat jouset murisevat jo pahaenteisesti, vaikka draaman henkilöt vielä uskovat elämään. On meneillään Oopperailta. Esa-Pekka Salonen johtaa Suomen kansallisoopperassa Claude Debussyn Pélleas ja Mélisande -oopperaa.
Suorat konserttitaltioinnit ovat haastavia. Solistien ranskan ääntämys kuulostaa välillä kamalalta, ja mikitys 30 000 litraa vettä sisältävässä lavastuksessa on haastava. Se sama yskijä, jonka vakiopaikka on Musiikkitalon mikrofonin alla, varastaa tärkeän pianissimon ja pari ignoramusta taputtaa nolosti ennen viimeisen näytöksen alkua, mutta silti tunnen historian siipien havinaa. Uppoan neljäksi tunniksi jonnekin. Olen niitä, jotka kuuntelevat jääkiekkomatsien tauolla ammattilaisten keskustelun ja analyysin pelin vaiheista. Musiikkitoimittaja Risto Nordellin, Pélleaksen roolin Euroopan oopperalavoilla kymmeniä kertoja esittäneen Jorma Hynnisen sekä sopraano Jenny Carlstedtin mietiskelevää puhetta kuuntelee mieluusti.
Löytäjä ei aina saa pitää – Mélisanden löytänyt Golaud joutuu seuraamaan nuorten rakkautta syrjästä, kosto mielessään. ”Kun kaksi sielua kohtaa, niin eipä siinä mitään mahda”, kommentoi Hynninen Pélleaksen ja Mélisanden tarinaa. Carlstedt analysoi teosta enemmän musiikin sisäpiirin termein. Anekdoottien ystävä Nordell kertoo, että tarinan luonut kirjailija Maurice Maeterlinck oli vähällä haastaa Debussyn kaksintaisteluun, kun säveltäjä ei valinnut Mélisanden rooliin kirjailijan naisystävää. Vasta parikymmentä vuotta ensi-illan jälkeen kirjailija kävi katsomassa oopperan, ihastui ja totesi, että nythän vasta ymmärsin täysin, mitä olin kirjoittanut.
Eikö radio olekin mahtava? Voin kuvitella henkilöt ja tilanteet juuri sellaisiksi kuin haluan. Pääosassa on musiikki, jonka Esa-Pekka Salonen houkuttelee orkesterista esiin kirkkaana, dynaamisena ja solisteja herkästi kuuntelevana. Kaiken tämän koen seuraavana päivänä Yle Areenasta vielä uudelleen.
2
Minulla on teoria, että kaikki Antti-nimiset ihmiset ovat kelpo ystäviä, ja Antti Holma vain vahvistaa teoriaani. Auta Antti -podcast on jo päättynyt viimeiseen haikeaan heippaan, mutta ei huolta, kaikki jaksot löytyvät edelleen yllä olevalla hakusanalla interwebsin ihanista uumenista. Antti vastailee kysymyksiin viisaasti ja lämpimästi, auttaa ihmisiä sietämään erilaisuutta, puhuu kauniisti kaikista sukupuolista ja sallivasti kaikista seksuaalisuuden ilmentymistä, jakaa auliisti vinkkejä niin kuntosaliharrastuksen aloittamisesta kuin kotimaisista matkakohteista, ja samalla tulee valottaneeksi omaa elämäänsä New Yorkissa harpunsoittajan puolisona. Herkullisinta antia on vaivihkaa rivien välistä tunkeva analyysi suomalaisesta kulttuurielämästä, sen vinoumista ja taidekentän itseriittoisuudesta. New Yorkin vinkkelistä yhden Putous-voittajan ja Cheek-elokuvan pääosan saavutuksilla ei vielä maailmaa valloiteta, mutta me Antin fanit tiedämme, että asioilla on tapana järjestyä, ja kerran ystävämme nousee vielä podiumille juhlittuna sankarina.
3
Rosa Liksomin neroutta kirjoittajana ja kertojana voi ylistää moneenkin kertaan. Everstinna on traaginen tarina kotirintaman natsismista, läheisriippuvuudesta ja perheväkivallasta mutta myös selviytymisestä. Everstinnaa on syyttäminen siitä, että nyt kotimme pöytätasot ovat täynnä mitä erikoisempia Lapin erätarinoita ja kevyttä ihmissuhdelukemistoa, jolla opettaja, kirjailija Annikki Kariniemi elätti itsensä ja perheensä päästyään eroon puolisonsa eversti Willamon julmasta perhehelvetistä.
Veren kuva – Kirja sodasta, naisista ja sotilaista on monella tapaa yllättävä teos. Se kuvaa naisen näkökulmasta puhdasta himoa, joka kohdistui komeisiin, univormuun pukeutuviin, kohteliaisiin miehiin, joita Rovaniemellä oli yhtäkkiä tuhansittain. Ei niin, että vain rovaniemeläiset naiset sekosivat, vaan Rovaniemeen valui naisia kaikkialta Suomesta. Mutkaton kerronta hurjista orgioista lomittuu hyväuskoisen aviomiehen rintamakirjeiden kanssa. Radikaalia ja 1970-luvulle harvinaista analyysiä on myös kirjan upseerin näennäisen fiktiivisten kirjeiden utopiamietteissä ja sotilaiden mieliala-analyyseissä, joita sotasensuuri ja natsisympatioita vähättelevä diskurssi ei ole päässyt pehmittämään.
4
Kirpputorilta poimin omakseni Alma Hakalehdon ja A. Salmelan kirjoittaman maantietokirjan 7-vuotista kansakoulua varten (Kouluhallituksen hyväksymä 5. joulukuuta 1950). Isänmaan ja maailman maantiedon sivuilta voisi kuvitella lukevansa sodanjälkeisen Euroopan ennakkoluulot ja stereotypiat tuoreina kuin vastasyntyneen vauvan posket.
Tekstissä näkyy niin heimo- kuin rotuajatteluakin, mutta toisaalta heimoerojen sijaan halutaan korostaa sitä, että samanlaiset vaiheet, elämäntavat ja koulut ovat tehneet meistä yhtenäisen Suomen kansan. No, onhan meillä vikojakin: ”Meiltä puuttuu usein hyvää käytöstä ja kohteliaisuutta. Meillä on myös paha taipumus juoppouteen ja tappelemiseen.” Uutta aikaa edustaa neutraali, jopa hieman varovainen kuvaus Neuvostoliiton elämänmenosta: ”Punaisella torilla pidetään suuria juhlia. Tässä on valtava kulkue. Oikealla näkyy Leninin muistomerkki.” ”Kremlissä työskentelee Neuvostoliiton hallitus.” ”Maanalainen rautatie. Paljon valtavia uusia muistomerkkejä.” Erityistä kirjallista lahjakkuutta on vaadittu teksteihin, joissa kirjoitetaan maista matkakuvausten kautta, kirjeinä kotiväelle. Ei oikeastaan yhtään hassumpi koulukirja!
5
Kun uni ei tule, on aika uppoutua BBC:n World Servicen toimittajan Catherine Carrin podcast-sarjaan, jossa hän pysäyttää ihmisiä eri maailman kaupungeissa ja kysyy heiltä yhden uteliaan kysymyksen: Minne olet menossa? Spontaaneista vastauksista heijastuu koko ihmiskunta tyypillisine kipupisteineen. On huumehuuruisia, alkoholin surullisiksi maalaamia tarinoita, on uskomattomia traagisia kohtaloita, sairauksia, on onnellisia tarinoita, on lapsuuden traumoja ja katkeruuksia, mutta myös ihan tavallista onnellista elämää, ja tietenkin islantilainen menossa uimaan Reykjavikin vanhimpaan ulkoilmauimalaan, tuo onnenpelle. Eikö radio olekin mahtava!
Lisäksi odotan innolla lisää jaksoja Apollo 11:n 50 vuoden takaista kuumatkaa koskevaan podcastiin, joka kyllä vaikuttaa perinteiseltä radio-ohjelmalta haastatteluineen ja dokumenttiaineistoineen. Mikä ero oikeastaan on ”radio-ohjelmalla” ja podcastilla, kun kyseessä on BBC:n kaltainen ammattilaisten yhteisö? Podcast taitaa vaan nyt olla niin muotia, että kaikki uusi, vähänkään kokeileva radiotuotanto kannattaa myydä sillä nimikkeellä.
Tiina Nyrhinen
