Mark Rylance sarjassa Susipalatsi. Kuva: Nick Briggs / BBC

1

Kun helmikuun puolivälissä uutisoitiin tanskalaisen elokuvaohjaajan Lars von Trierin joutuneen Parkinsonin taudin takia hoitokotiin, se tuntui melkein kuin kuolinuutisen lukemiselta. Siitä huolimatta, että vain kolme vuotta sitten von Trier sai viimeisteltyä Valtakunta-tv-sarjansa viimeisen osan Riget: Exodus, ei tunnu realistiselta, että hän enää koskaan ohjaisi uusia elokuvia.

Vaikka von Trier provosoi monia ihmisiä niin elokuvillaan kuin lausunnoillaankin, osasin arvostaa hänen töitään, eniten sen takia, että von Trier pakottaa erottamaan omat tunnereaktiot varsinaisesta teoksesta. Itselleni näin kävi hänen raivostuttavimpiin kuuluvan Idiootit-elokuvansa (1998) yhteydessä.

Sanotaan von Trieristä mitä tahansa, niin lyötyään itsensä läpi elokuvataiteen kauhukakarana hän alkoi ripotella elokuviinsa korkeakulttuurisia viitteitä ikään kuin merkkinä omasta sivistyneisyydestään. Selkeimmin tämä kuului hänen elokuviensa ääniraidalla, joka tulvehti klassista musiikkia, etenkin barokkia. Von Trier alkoi käyttää Georg Friedrich Händelin musiikkia Dogvillen (2003) ja Manderlayn (2005) aikoihin. Händelin musiikki kantautui aina Antichristiin (2009), jonka avaa kohtaus Willem Dafoesta ja Charlotte Gainsbourgista parittelemassa niin suurella kiihkolla, että lapsi unohtuu ja putoaa alas ikkunasta. Niinpä katsojien kauhistuksensekaisia tunteita säestää aaria Lascia ch’io pianga (Salli minun itkeä) Händelin Rinaldo-oopperasta.

2

Yle Areenassa paraikaa saatavilla olevat Susipalatsi-sarjan molemmat tuotantokaudet ovat parasta epookkiviihdettä mitä kuvitella saattaa. Hilary Mantelin romaaniin perustuvassa sarjassa on loistavat näyttelijät ja Conclavessa 2024) sekä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -elokuvassa (2011) hioutuneen Peter Straughanin upea käsikirjoitus ja sarjan draama pitävät otteessaan.

On virhe ajatella, ettei sarjassa tapahtuisi mitään, koska sen tapahtumat ovat verkkaisuudessaan verrattavissa mannerlaattojen liikehdinnän vilkkauteen. Sarjan dialogi on kätkettyjen merkitysten ilotulitusta, mikä johtuu henkilöiden elämänpiiristä eli Englannin hovista.

Hovissa arvostetaan vivahteikasta kieltä, jolla pahimmat loukkaukset voidaan ilmaista niin, että ne kuulostavat kehuilta. On oma jännitysnumeronsa seurata sarjan päähenkilön Thomas Cromwellin vaiheita, kun tietää hänen nousseen rahvaan parista, pahaisesta sepän pojasta arvostetuksi valtiomieheksi ja kuningas Henrik VIII:n luotetuksi neuvonantajaksi. Cromwelliä esittävän Mark Rylancen äärimmäisen hillittyä näyttelijäntyötä voi vain ihastella moniulotteisuudesta, jossa vaivihkaa luodulla katseella on isompi voima kuin miekaniskulla.

Susipalatsi Yle Areenassa.

3

On hetkiä, jolloin klassisimmat populaarikulttuurin tuotteet tuntuvat uutisia ajankohtaisemmilta. Viimeksi tällainen hetki tuli eteeni lueskellessani italialaisen sarjakuvataiteilija Hugo Prattin tunnetuimman sankarin eli Corto Maltesen seikkailuista sitä, jossa hän etsii Samarkandin kultaista taloa.

Fiktiona kerrotussa tarinassa on paljon nykyajasta muistuttavaa. Päähenkilö Maltese päätyy väljästi ottaen sadan vuoden takaiselle 1920-luvulle, Persian, Venäjän ja Turkin rajamaastoon, missä hän selittää itselleen etsivänsä keisari Aleksanteri Suuren kultaista aarretta.

Noilla Levantin ja Kaukasuksen rajamailla on uutisista tuttuja asioita: turkkilaisvallan alla kiroavia kurdeja, vainottuja armenialaisia ja jesidejä, sekä ulkomaisia vakoilijoita kaikkialla näkeviä bolshevikkisotilaita eli venäläisiä. Päälle päätteeksi John Bullin ja Mariannen eli Englannin ja Ranskan symbolisissa hahmoissa esiintyvät virkaheitot näyttelijät toikkaroivat sotkemassa kaikkea.

Samarkandin kultainen talo (1980) on klassinen Corto Maltese -tarina. Siinä on suurta tunnetta maailmasta, jossa mahdollisuudet ovat vielä auki, eksoottisen seikkailun mielessä aitoa romantiikkaa.

Maltese-seikkailujen vakiohahmo, epämääräisestä merirosvosta sotilasseikkailijaksi sukeutunut kapteeni Rasputin on mukana tässäkin. Itselleen uskollisena hän ei tunnusta muuta isänmaata kuin rahan. Sotilaskouluttajaksi pakotettuna hän herkeää filosofoimaan: ”Vallankäytössä on erityisen onnistunut hetki se kun yksilö alistuu toisen tahtoon.”

4

Tukholman museoista perinteisimpiin ja historiallisesti kattavimpiin kuuluu Djurgårdenilla sijaitseva Nordiska Museet, ruotsalaisia ja etenkin taalainmaalaisia tapoja ja kansankulttuuria esitelleenä museona alkanut instituutio, joka esittelee nykyään pikemmin pohjoismaista kulttuurihistoriaa yleensä siinä missä Ruotsiakin.

Nordiska Museetissa on hauska käydä, sillä Tukholman nykyisillä raitiovaunuilla sinne pääsee helposti näköalareittiä pitkin. Nordiska Museetin tunnistaa sen ison koon lisäksi sen pääsisäänkäynniltä nähtävästä kuvanveistäjä Carl Millesin tekemästä ja kuningas Kustaa Vaasaa esittävästä jättimäisestä puuveistoksesta, joka kuvaa kuningasta istuvassa asennossa. Tarinan mukaan veistoksen otsassa on tammipuuta, jonka kuninkaan sanotaan itse istuttaneen. Veistos on tiettävästi kuusi metriä korkea.

Pohjoismaiden poliittisen ja sotahistorian ohella museossa on tätä nykyä esillä myös pohjoismaiden ilmastollinen kehitys jääkaudesta lähtien. Arkielämä ja kulutuskulttuurikin ovat saaneet osansa.

Carl Millesin Kustaa Vaasa -patsas Nordiska museetissa (1925). Kuva: Matsi Landin / Nordic Museum Foundation

5

Kulttuuri tapaa kurkistella sadan vuoden taakse tai vieläkin aiempaan etsimään selityksiä tai vahvistuksia nykyhetken outouksille. En ollut hakemassa selityksiä tarttuessani englantilaiskirjailija Robert Harrisin suomentamattomaan romaaniin Precipice (2024), joka tarinoi brittipääministeri H. H. Asquithin salarakkaussuhteesta seurapiirineito Venetia Stanleyn kanssa.

Siihen aikaan posti todellakin kulki: pääministeri saattoi kirjoittaa armaalleen päivässä kolmekin kirjettä, jotka menivät heti jakeluun. Harris on poiminut romaaniinsa otteita säilyneistä kirjeistä ja sepittänyt mitä mielinyt kaikesta muusta. Kirjeitä säilyi jälkimaailmalle noin pyykkikorillisen verran.  Asquith oli niin hullaantunut aatelisneitoon, ettei huomannut ajoissa maailmanpoliittisen tilanteen jyrkkää huononemista kesällä 1914.

Harris on perehtynyt ilmeisen tarkasti saatavilla olevaan historialliseen aineistoon. Hän mainitsee kiitoksissaan historioitsija Barbara W. Tuchmanin Elokuun tykit -kirjan ohella teokset muun muassa David Lloyd Georgelta, Winston Churchilliltä ja Christopher Clarkilta.

Sadan vuoden takaisten maailmanpaloa enteilevien tunnelmien lisäksi romaanissa kuvataan viestisalaisuuden rikkoutumista, sillä Harris kirjoittaa Scotland Yardin huolestuneen pääministerin vilkkaasta kirjeenvaihdosta. Niinpä yksi salaisen poliisin tutkijoista määrätään sieppaamaan kirjeitä ja tutkimaan ettei niissä paljasteta sotilassalaisuuksia. Harrisin kirja olisi loistavaa materiaalia johonkin brittiläiseen ns. laatusarjaan.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua