Parasta juuri nyt (28.1.2020): Rachel Kushner, The Autopsy of Jane Doe, El Camino, Moi Caprice, kryptot

28.01.2020
RachelKushner 1280x640 1

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Samuli Knuuti on löytänyt vieraita maailmoja Rachel Kushnerin romaaneista sekä hämmästellyt kryptotehtävien olemusta

1

Vaikka nimi lähellä onkin, Rachel Kushneria ei kannata sekoittaa Rachel Cuskiin, niin erilaisia heidän modus operandinsa ovat. Cusk ylistää autofiktiota ja pitää vanhanaikaista fiktiota suorastaan moraalisesti epäilyttävänä, sillä emmehän voi oikeasti tietää miten muut ihmiset ajattelevat. Kushner sen sijaan – onneksi! – edustaa aivan toista koulukuntaa: hänen romaaneissaan menemme syvälle toisten ihmisten päihin ja meille vieraisiin maailmoihin, hänen tavoitteenaan on tehdä meille vierautta samastuttavaksi ja ymmärrettäväksi.

Kirjan nimen The Mars Room (2018) paikka on San Franciscon pahamaineisin strippiklubi (”Jos kävit suihkussa, sinulla oli kilpailuetu Mars Roomissa. Jos tatskoissasi ei ollut kirjoitusvirheitä, olit kuumaa kamaa. Jos et ollut kuudetta kuukautta raskaana, olit paikan halutuin tyttö”), josta päähenkilö Romy Hall päätyy tapettuaan stalkkerin vielä pahempaan paikkaan: Stanvillen naisvankilaan istumaan kahta elinkautista. Tuloksena on järisyttävä romaani siitä millaista on olla köyhä nainen Yhdysvalloissa.

”Sinun täytyy muistaa että omat valintasi toivat sinut tänne”, on vankilan työntekijöiden vakiorepliikkejä, mutta Kushnerin romaanin traaginen ironia piilee siinä, ettei kukaan romaanin hahmoista ole elämässään kyennyt valitsemaan mitään, sillä kukaan ei haluaisi mitään mitä he ovat elämältä ja yhteiskunnalta saaneet.

2

”Tälle kaikelle täytyy olla jokin järjellinen selitys” on virke, jota ei koskaan haluaisi kuulla, sillä silloin tietää olevansa kauhuelokuvassa. André Øvredalin The Autopsy of Jane Doe (2016) on todella ilkeä elokuva, joka kutoo käytännössä yhden huoneen ja kolmen näyttelijän (Brian Cox, Emile Hirsch, Olwen Kelly – joista hänkin esittää ruumista) ympärille mysteerin, joka ahdistaa ensimmäisestä minuutista lähtien.

Läheisestä talosta on löytynyt neljä kuollutta, mutta erityisen kummallinen on kellarista puoliksi haudattuna löydetty nuoren naisen ruumis. Kun Coxin ja Hirschin esittämä isä—poika-kaksikko alkaa leikellä ruumista, he huomaavat naisen kärsineen kaikenlaista mahdollista kidutusta, vaikka hänen kehossaan ei näy merkkiäkään. Kun isä ja poika uppoutuvat työhönsä, he eivät huomaa mitä katsoja näkee: vanhan ruumissalin valot ja radio alkavat oireilla, hissi reistailee, kissa sähisee peloissaan. André Øvredal tarjoaa meille kokonaisen sinfonian sisäelimiä, kuolintapatietoutta, satiiria naisten esineellistämisestä ja taustalla väijyviä kummitustaloelementtejä ennen kuin asiat alkavat poiketa normaalista. Mitä ne todellakin tekevät.

On helppo arvata, mihin tämä kaikki johtaa, mutta elokuva yllättää osaamalla perustella meille myös miksi. Spoilaamisen pelossa elokuvan syväteemoja ei voi tässä kertoa, mutta leffan ratkaisu omalle mysteerilleen on nimittäin loppujen lopuksi ihan järjellinen, vaikka se ei Coxia ja Hirschiä lohdutakaan.

3

Katsoin hieman jälkijunassa Vince Gilliganin El Caminon, epilogin jota Breaking Bad -sarja ei tiennyt tarvitsevansa. Omalla tavallaan se voisi olla nimeltään ”Breaking Good”, sillä sarjan viimeisillä kausilla Jesse Pinkman vaivihkaa löysi moraalisen selkärankansa samalla kun Walter White katkaisi täysin omansa. Niinpä kenties Aaron Paulin oivallisesti esittämä Pinkman ansaitsee oman lohdullisehkon loppunsa, vaikka päästäkseen sinne hänen onkin täytynyt hävitä kaikki.

Ja kuten avauskohtauksen takaumassa Michael Ehrmantrautin haamu häntä varoittaakin, Alaskaan pakeneminen onnistuu kyllä, mutta asioiden korjaaminen: sitä, poikaseni, ei noin vain tehdäkään. El Caminon katsominen on kuin heittäisi hyvästit vanhoille ystäville. No, metamfetamiinia kokkaaville ja kauppaaville vanhoille ystäville, mutta silti.

4

On suunnaton vääryys, ettei tanskalaisbändi Moi Caprice koskaan onnistunut seuraamaan Mewin menestystä maailmalla. Sen albumit You Can’t Say No Forever (2005) ja The Art Of Kissing Properly (2006) kun olivat nimiään myöten juuri sellaista täydellisen romanttista ja kirjallista syntikkavetoista nörttipoppia, joiden tekemisen taito on lajityypin synnyinmaassa Englannissa unohdettu liki kokonaan.

Kymmenen vuotta taukoa pitänyt yhtye antaa meille kuitenkin uuden mahdollisuuden löytää heidät helmikuussa ilmestyvällä Becoming Visible -albumillaan, jolta on netissä jo singlet Maureen, Teenagers ja Orfeus. Se on heiltä kovin kohteliasta, ja toivoisin teidän tarttuvan mahdollisuuteen.

5

Olen viime aikoina täyttänyt paljon kryptoja, sillä olen huikentelevaisuudessani huomannut tilanneeni niitä sisältävän kuukausittaisen lehden. Kryptot ovat siinä mielessä outoja tehtäviä, että kun kuvasta johdettavan vihjesanan avulla saa päätellyksi numerovastineet kaikille useimmiten 25—27 kirjaimelle, täyttämättä on silti yli puolet ristikosta.

Tehtävä on siis ratkaistu, vaikka on vasta puolitiessään. Pitäisikö minun mekaanisesti täyttää ristikko kuitenkin ihan vain velvollisuudentunnosta loppuun? Ja miksi ne vihjesanat ovat aina joko täysin ilmeisiä (kuva laiturista = LAITURI) tai sitten täysin tangentuaalisia?

Joka tapauksessa niitä on ihan mukava täyttää samalla kun katsoo toisella silmällä Remppaa tai muutto Vancouveria, jossa palvon Jilliania mutta toivon silti aina sen miehen (jonka nimeä en jaksa muistaa tai googlata) voittavan, mikä valitettavasti tekee minusta varsin tavallisen heteromiehen, näin luulisin.

Samuli Knuuti

Pin It on Pinterest

Share This