Jan Anderzén. Kuva: Tampereen Ratikka

1

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut räteistä tai lumpuista, mutta nähtävästi kaksikaan käyntiä ei ole Vapriikin uuden Finlayson 200 – tehtaasta brändiksi -näyttelyn kohdalla tarpeeksi.

Näyttely kertoo Finlaysonin tarinan ihailtavan selkeästi, kattavasti ja houkuttelevasti: kaikki laadukkaan museonäyttelyn osatekijät kiehtovista esittelyteksteistä valaiseviin pienoismalleihin ja videoihin sekä esineistöön ja tuotevalikoimaan on hoidettu ns. jetsulleen.

Ensimmäisen näyttelyhuoneen perällä on seinänkorkuinen kuva orjista New Orleansin puuvillapelloilla. On hyvä muistaa, minkä varaan meidänkin hyvinvointimme perustuksia on rakennettu. Tampere oli 1800-luvulla osa Liverpoolista johdettua puuvillaimperiumia; Liverpool on käsitellyt vaikeaa historiaansa muun muassa perustamalla kaupunkiin orjuudelle omistetun museon.

Lapsityövoimaan Finlaysonilla turvauduttiin pitkälle viime vuosisadalle. 1910-luvulla tehtaan nuorimmat työntekijät olivat 11-vuotiaita.

Näyttelyn vetonaulaksi muodostunee vuonna 1837 valmistuneen Kuusvooninkisen massiivinen pienoismalli kutomakoneineen, trosselikehruukoneineen, mulekehruukoneineen ja satoine työntekijöineen – joista osa istuu salin perähuoneissa tarpeillaan.

Kannattaa myös tutustua hienostuneeseen Kairos-nenäliinojen valikoimaan, 1970-luvun ihanankamalaan froteepyyhe-estetiikkaan sekä ”kunnioitettavan herran kunnallisneuvos Christian Bruunin” eroamisensa jälkeen alaisiltaan saamaan kunniatauluun.

”Kaikesta siitä, mitä Te, verrattain lyhytaikaisessa Isännöitsijän asemassanne, jo olitte ennättäneet työväelle ystävälliseen suuntaan toimimaan, pyydämme Teitä, Herra Kunnallisneuvos, erotessanne ottamaan vastaan lämpimän, rehellisen kiitoksemme ja kunnioituksemme,

Finlayson ja Kumpp:n puuvillatehtaan työväestö.”

Kohteliasta!

Kuva: Antti Lähde

2

Tampereen Ratikan taideohjelman Ratikan taiteen toinen maamerkkiteos on Turtolan ratikkapysäkille, Hervannan valtaväylän varrelle tukimuuriin valmistunut Palaisinpa kukkana.

Jos olet milloinkaan nähnyt vilahduksenkin kuvataiteilija Jan Anderzénin mosaiikkitöistä, pystyt varmasti kuvittelemaan kuinka upealta ne näyttävät 80 metrin mittaisena nauhana – paitsi ettet tietenkään pysty!

Kulttuuritoimitukseenkin kirjoittanut Anderzén kertoo oheisella videolla muun muassa teoskokonaisuuden kolmiulotteisista, lentikulaarisista osista, joiden ansiosta teos näyttää ohikulkijan tai ohi ajavan silmissä muuttavan muotoaan.

Kiinnostavaa – mutta muistetaan turvavälit ja pidetään katse liikenteessä!

3

Äänitaide, vaikeaa. Usein mielenkiintoisempaa paperilla kuin koettuna. Tai ehkä asia on vain kokijasta kiinni.

Keväältä siirtynyt nykymusiikkitapahtuma Tampere Biennale toteuttaa kansainvälisen Ung Nordisk Musik Tampere 2020 -festivaalin (24.–30.8.2020) kyljessä kaupungissa jokusen konsertin sekä ääni- ja videotaideteoksen.

Kaksi äänitaideteosta on ripustettu Kulttuuritalo Laikun pihapiiriin – ihan konkreettisesti ripustettu, nimittäin puiden oksille.

Petri Kuljuntaustan Laikun oraakkelista en ole kahden vierailun perusteella oikein päässyt perille. Teos on jäänyt mystisyydessään siinä määrin… no, oraakkelimaiseksi, etten ole lainkaan varma onko se toiminut lainkaan niin kuin pitäisi, vaikka olen puunrunkoa koputellut niin kuin on käsketty.

Äänitaiteilija Ville Aallon Avian Electronics | Sähkölintujen laulu on sen sijaan avautunut helpommin: puun katveessa kuulee lintujen laulua, joka on toteutettu elektronisesti. Selvä homma!

Ensihätään hiukan pöhköltäkin vaikuttava ajatus sähköisten siivekkäiden kujerruksesta osoittautuu yllättävänkin koskettavaksi kokemukseksi. Aalto ei vaikuta pyrkineen mallintamaan olemassaolevien lajien liverrystä; laulu kuulostaa kyllä aidolta mutta kuitenkin keinotekoiselta. Aivan kuin äänet olisi luonut joku, joka ei ole koskaan oikean linnun laulua kuullut.

Ehkä tästä onkin kyse. Myös radioesseeksi ja äänilevyksi taipunut ja lokakuussa Kiasmassa konserttina toteutettava Avian Electronics -projekti pohjautuu ajatukseen Avian Electronics, Inc. -nimisestä yhtiöstä, joka ”takoo voittoa valmistamalla keinotekoista linnunlaulua tulevaisuudessa, jossa aitojen lintujen laulua ei enää ole kuultavissa”.

(Mainittakoon, että Ville Aalto ei ole sama henkilö kuin Vuoret- ja Ultramariini-yhtyeistä tunnettu, Kulttuuritoimitukseenkin kirjoittava tamperelainen kokonimikaimansa.)

4

Koska syyskuun lopulle keskikesältä lykättyä Uusi Tampere -festivaalia ei lopulta järjestetä, lienee paikallaan antaa muutama korvaava suositus uuteen kotimaiseen, snadisti vaihtoehtoiseen popmusiikkiin, koska siitä jäädään nyt paitsi.

Versaalilla nimensä kirjoittava RULES on Iiti Yli-Harjan (Pintandwefall) ja Sarra Keppolan muodostama duo, jonka elektroninen pop on ajatonta, melodista ja ihailtavan pakotonta. Vastustamattomasti liitävällä kertosäkeellä varustettu Wendy on yksi vuoden upeimpia kotimaisia kappaleita, mutta kaksikon nimettömältä esikoisalbumilta (Soliti, 21.8.2020) kannattaa napostella myös Nirvana-cover Lounge Act, joka tavoittaa alkuperäisversion myrkyllisen ja repivän tunnelman – mutta täysin toisenlaisilla konsteilla.

18-vuotias Alma Uimonen on aiemmin tehnyt englanninkielistä musiikkia nimellä Alma Une. Kesäkuussa ilmestynyt minialbumi Vol. 1 (Badgas, 14.6.2020) on suomenkielinen ja julkaistu artistinimellä Nelma U. Jos jotain, levy on omanlaisensa; kotimaisista artisteista tulevat mieleen lähinnä Draama-Helmi ja hiljattain kiinnostavan esikoisalbumin julkaissut Sir Liselot, mutta näiden hämyisyyteen verrattuna Nelma soi kirkkaampana, värikkäämpänä ja popimpana, vaikka ehdottomasti ”haahuilevan” popin lokeroon solahtaakin.

Laiskasti svengaavasta Pehmee poika -kappaleesta löytyy yksi viime aikojen ihastuttavimmista säkeistä. Kun aikeissaan läpinäkyvä poika vetää laukustaan klassikkokirjan ja käy ilmi, ettei laulun kertoja ole lukenut sitä, ”hiljaisuus on pitkä ja hirvittävä”.

Mainitaan vielä mainiossa turkulaisessa indiepopyhtyeessä Goodnight Monstersissa vaikuttanut Matti Jasu. Hänen ensimmäistä sooloalbumiaan Up and Running (14.7.2020) en ole vielä kuullut, mutta sen ennakkosingleistä Swimming on löytänyt kodin soittolistoilta. Akustisen ja sähköisen kitarapopin väliin sijoittuva kappale yhdistää brittifolkin ryhdikkyyden länsirannikon rentoon rockailuun vastustamattomalla tavalla, huuliharppua ja Hammondia sopivasti sekaan annostellen.

5

Abstraktina kuvataiteilijana vasta kauan kuolemansa jälkeen löydetystä Hilma af Klintistä (1862–1944) kertova Hilma af Klint – ilmeisen tuolla puolen ei ole maailman paras elokuva.

Halina Dyrschkan ohjaama dokumentti jumittuu hiukan liiankin ärhäkästi jankkaamaan sinänsä olennaisia pointtejaan ruotsalaistaiteilijan ”ensimmäisyydestä” ja naisten sivuuttamisesta kuvataiteen historiankirjoituksessa eikä lopulta osaa tai edes halua pohtia af Klintin taiteen esteettisiä, filosofisia tai sisällöllisiä ulottuvuuksia kuin pinnalta raapaisten.

Elokuva kannattaa silti katsoa – ja nimenomaan valkokankaalta – nähdäkseen af Klintin arvoitukselliset teokset jättimäisessä koossaan ja kaikissa hehkuvissa väreissään.

Hilma af Klint ei tiettävästi esitellyt abstraktia taidettaan elämänsä aikana. Kaikki abstraktit työnsä (noin 1 500 kappaletta) hän testamenttasi veljenpojalleen Eric af Klintille. Testamentti salli teosten julkisen esittämisen vasta 20 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen. Nyt niitä palvoo vähän jokainen. Tämähän oli käsikirjoituksessa!

Kiehtovin osa dokumenttia ovat välähdykset af Klintin pieteetillä tekemistä muistiinpanovihkosista: yksityiskohtaista pohdintaa valosta, väreistä, muodoista, kielestä, symboleista – ja kuka tietää vaikkapa Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaottelun kiekonheiton ennakkoasetelmista – noin 25 000 sivun edestä.

Niissä riittää tulevaisuuden tutkijoille tutkittavaa ja väittelijöille väiteltävää.

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua