Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Selkokari on lukenut elokuvakriitikon perusoppeja, ihastellut amerikkalaista maalaustaidetta, suosittelee Umberto Econ romaaniklassikkoa ja muistaa Barton Finkin.
1
Juuri 150 vuotta täyttäneen Yhdysvaltain suurimman taidemuseon, newyorkilaisen Metropolitan Museum of Artin nettisivuilla viettää mielellään tovin, jos toisenkin. Sen lisäksi että museon kokoelmat ovat hengästyttävän isot ja laadukkaat, museo tarjoaa loistokkaan hyvän valikoima myös yhdysvaltalaista kuvataidetta, mitä ei Euroopassa välttämättä kovin hyvin tunneta.
Vanhoista amerikkalaismaalareista suosikkeihini kuuluu dynaamisten kompositioiden ja luonnonaiheiden suuri kuvaaja Winslow Homer. Hänen klassista teoksistaan The Veteran in a New Field (1865) osoittaa niin suvereenia hiljaisen realismin hallintaa, ettei sitä voi kuin ihailla. Pian Amerikan sisällissodan päättymisen jälkeen tehdyssä maalauksessa tyypillinen maanviljelijä on ilmeisesti kotiutunut pohjoisvaltioiden sotilas, mistä kertoo pellolle viskattu asetakki. Hän niittää uutta viljaa vanhan viikatemiehen mieleen tuovalla käyrällä viikatteella. Mikä viittaa suoraan sodan hirveään ihmishukkaan.
2
Kirjahyllyni useimmin lehteiltyihin teoksiin kuuluu elokuvatutkija ja -kriitikko Robin Woodin teos Hollywood Vietnamista Reaganiin (Valtion painatuskeskus, 1989), koska Wood oli ensimmäisiä populaarielokuvaan vakavasti suhtautuneita kriitikoita. Hän kirjoitti yhtäläisellä paneutuneisuudella ja terävyydellä Brian De Palman kauhuelokuvista, George Lucasin Tähtien sodasta kuin Martin Scorsesen Kuin raivo härkä -elokuvastakin. Woodille taide ja viihde olivat yhtä arvokkaita analysoitavia. Elokuvatutkija Antti Alasen mukaan ”Woodin tuotannolle antaa erikoisleimansa siinä vallitseva reflektion taso.”
Ja ”tarkalla lähiluvullaan Wood pyrkii tavoittamaan niitä elokuvan ulottuvuuksia, jotka ovat vaikeasti verbalisoitavissa.”
Aina jos itse alan kritiikkiä kirjoittaessani epäröidä, kaivan Woodin esiin ja luen seuraavat rivit, joilla Wood myöntää nauttineensa vaikkapa Tähtien sota -elokuvista jossain määrin.
”Ja nautinto on tosiasiassa itsessään ideologista. Nautinnon halu saattaa olla synnynnäistä, mutta nautinnon tyydytys on kulttuurillisesti määräytynyttä, yhteiskunnallisen ehdollistamisemme tuotetta.
Nautintoa ei siten voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä niin kauan kuin haluamme pysyä aikuisina; se ei ole loukkaamattoman pyhää, puhtaasti luonnollista ja spontaania, pilaavan analyysin ulottumattomissa – monella tasolla on välttämätöntä, että nautintomme pilataan.”
3
Sopivampaa luettavaa koronakaranteenin aikaan ei olekaan kuin 21. Tintti-tarina Castafioren korut (alkup. Les bijoux de la Castafiore, 1963, suomennos Heikki ja Soile Kaukoranta, 1974). Tämä on se tarina, jossa Tintti ja kapteeni Haddock eivät ryntäilekään ympäri maailmaa kohtaamassa rikollisia, vaan pysyttelevät koko tarinan ajan kotona Moulinsartin kartanossa. Oopperalaulajatar Bianca Castafioren vierailu syöksee Moulinsartin elämän sekasortoon, jota rytmittävät laulajan alituiset vaatteenvaihdot ja ”Taivas! Koruni!” -huudahdukset diivan unohdellessa minne hän on korulaukkunsa sattunut jättämään.
Kartanossa käväisevät vieraat, paparazzeista tv-toimittajiin ja puujalkavitseihin ja aasinsiltoihin erikoistuneeseen, kiertelevään vakuutuskauppias Seraphin Lampioniin tuovat vaihtelua Moulinsartin muuten yksitoikkoiseen arkeen.
Professori Teophilus Tuhatkaunon järjestämä väritelevisiolähetys menee yhdeksi värien ja äänten kakofoniaksi.
Hergé oli albumia tehdessään uransa ja ammattitaitonsa huipulla. Hän onnistui luomaan vähistä aineksista rikkaan, monimuotoisen loppuaan kohti kiihtyvän farssin.
4
Umberto Econ Ruusun nimi -romaani (WSOY, 1983, suom. Aira Buffa) sai hiljattain uuden elämän yleiseurooppalaisena 8-osaisena minisarjana, pääosassaan loogista luonnontieteellistä päättelyä harjoittavana fransiskaanimunkkina, veli Williamina John Turturro. Sarja keskittyi romaanin juonen mysteeritrillerimäisten piirteiden korostamiseen ja visuaalisen karkin tarjoamiseen katsojille.
Jos jaksaa keskittyä yli 600-sivuisen alkuperäisromaanin lukemiseen, niin tarinasta löytää paljon muutakin kuin suurin silmin toljottavia noviiseja ja munkkeja. Yksi romaanin juonen juonteista on 1300-luvun katolisen kirkon sisällä vallinnut erimielisyys kristillisestä elämästä, muun muassa köyhyydestä ihanteena. Keskustelu köyhyydestä, kirkon ja kirkonmiesten omistuksista tai omistamattomuudesta kiihtyy Econ romaanissa hurjimmillaan henkisiksi turnajaisiksi, joissa hävinneille on varattu paikka polttoroviolla.
Romaani sivuaa yhtä 1300-luvun kirkon liepeillä vaikuttanutta, radikaalin militanttia harhaoppista uudistusliikettä, dolcinolaisuutta, jonka jäsenet kielsivät kirkon auktoriteetin ja päätyivät kiertelemään Italiaa ryöstelevinä murhanhimoisina joukkoina julistaen toteuttavansa Kristuksen ihanteita. Radikaaliliikkeet joutuivat puhdasoppisuutta tutkivan inkvisition ankariin tarkastuksiin. Econ romaani tuo suoraan esille sen, miten samankaltaisia sekä inkvisiittorit että radikaalien liikkeiden kannattajat olivat mentaliteetiltaan. Molempia käytti ehdoton, sokea fanatismi, mutta eri ihanteet.
Ruusun nimen suuri teema koskettelee auktoriteettia, arvovaltaa, ts. oikeutta määrätä ihmisten oikeaoppisista ajatuksista. Se tiivistyy kysymyksiin naurusta, pilailusta ja ilonpidosta. Kirkolle nauru on vaarallista, koska se kyseenalaistaa auktoriteetit.
Tv-sarja hukkasi kokonaan juonilangan Aristoteleen kirjoittamaksi uskotun kirjan piilottelusta luostarin kirjastossa. Ko. kirjan esitetään kertoneen komediasta ja naurun hyvää tekevästä vaikutuksesta, mikä taas ei sopinut lainkaan uskonkäsityksessään vakavaa, suorastaan vanhatestamentillista synkeyttä viljelleille kirkonmiehille. Heille elämän ja uskon piti olla tuskallista, jumalanpelkoista kuoleman odottelua.
5
Kun kansan palvelijaksi itseään uskova näytelmäkirjailija ja newyorkilaisälykkö Barton Fink (John Turturro) saa kutsun töihin Hollywoodiin, hän ei arvaakaan mihin joutuu. Hänen tielleen viskataan Louis B. Mayer -tyylinen mylvivä elokuvatuottaja, päänsä menettäneitä kaunottaria ja meluisa seinänaapuri, John Goodmanin esittämä paksu vakuutusasiamies Charlie Meadows, joka saattaa olla sarjamurhaaja Karl Mundt.
Hän tunkee Finkin hotellihuoneeseen kertoilemaan tarinoita, joita tämä ei välittäisi kuunnella.
Yritellessään tehdä käsikirjoitusta painielokuvaan Fink päätyy potemaan pahaa kirjallista ummetusta.
Elokuvan tunnelma on kuin helvetin esikartanosta. Yksi helvetti aukeaa Finkin pään sisällä. Elokuva tulvii kuvaaja Roger Deakinsin mielipuolisen hienoja kuvia enemmän kuin jaksan luetella.
Kritiikeissä screwball film noiriksi kutsuttu elokuva on mitä eleganteimpaa tyylittelyä. Se nappasikin Cannesin elokuvajuhlilta ennätykselliset kolme palkintoa, kultaisen palmun lisäksi parhaan ohjauksen ja miespääosan palkinnot.
Barton Fink striimattavissa Amazon Primessä, Microsoft Storessa ja Apple iTunesissa.
Antti Selkokari
