Jukka Mäkelän Venetsia, 1986. Akryyli kankaalle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

1

”Katsokaa näitä maalauksia läheltä! Katsokaa, miten ne ovat syntyneet.”

Näin kehotti taidekriitikko Timo Valjakka tarkastelemaan Jukka Mäkelän (1949–2018) valtavia 1980-luvun maalauksia. Satuimme ystävieni kanssa näyttelykierrokselle juuri silloin, kun Valjakka esitteli Mäkelän taidetta.

Todellakin, on Mäkelän työt ansaitsevat tulla katsotuksi intensiivisesti: eivät vain massiiviset, monumentaaliset akryylivärimaalaukset, vaan myös 1970-luvun konstruktivistiset työt ja myöhempien aikojen herkkävireiset luonnon kuvaukset.

Sara Hildenin taidemuseon retrospektiivinen näyttely esittelee Mäkelän kehityksen taiteilijana 1970-luvun 2000-luvulle.

Kun Valjakalta esittelykierroksen lopuksi kysyttiin, mikä on maalaustaiteen kohtalo, kun kuvataide muuttuu. Sitä on pohdittu jo käsitetaiteen noususta lähtien. Hän sanoi, että on sääli, kun ihmiset eivät enää osaa katsoa maalauksia.

Maalaus voi olla yhtenä päivänä hiljaa ja toisena sanoa paljon, Valjakka tiivisti.

Näyttelyvieraan kannattaa uhrata aikaansa myös Mäkelän työskentelystä kertovan videon katsomiseen. Se auttaa ymmärtämään taiteilijan vimmaa tehdä työtään ja toteuttaa maalausten kautta luonnossa näkemästään.

Jukka Mäkelä Sara Hildénin taidemuseossa 21.5.2023 asti. Lue Marja-Liisa Torniaisen artikkeli näyttelystä täältä.

2

Uusin silmin katsoo myös Hämeensillan Pirkkalaisveistoksia sen jälkeen, kun on käynyt tutustumassa Wäinö Aaltoseen Tampereen taidemuseossa. Tamperelaiset saavat olla onnellisia, että kaupungissa on niin monia Aaltosen veistoksia, mutta näyttely auttaa katsomaan taiteilijaa myös monumenttien takaa.

Wäinö Aaltonen – Luomisen riemu -näyttelyssä on hyvä viivähtää reilu tovi, sillä tuskin vastaavaa tilaisuutta tutustua Aaltosen veistoksiin ja luonnoksiin Tampereella hetkeen tulee. Näyttely on vuosiin laajin Wäinö Aaltosen tuotantoa Turun nimikkomuseon ulkopuolella esittelevä näyttely.

Kannattaa myös tutustua kuuroutuneen Aaltosen kommunikoinnissa käyttämiin lappusiin. Nekin kertovat taiteilijasta omaa tarinaansa.

Wäinö Aaltonen – Luomisen riemu Tampereen taidemuseossa 21.5.2023 asti. Lue Eli Harjun juttu näyttelyn avajaisista.

3

Pian alkavat olla tilaisuudet luetut, jos haluaa vielä kuulla Santtu-Matias Rouvalin johtavan Tampere Filharmoniaa ylikapellimestarina. Ensi torstaina ja perjantaina Rouvali johtaa latvialaisen Vasksin viulukonserton ja Šostakovitšin seitsemännen sinfonian. Etenkin jälkimmäinen herättää tässä maailmantilanteessa monia ajatuksia. Dramaattisen Leningrad-sinfonian nimi nostattaa tunteita, mutta musiikki on kuitenkin musiikkia, ja olihan Šostakovitš myös aikanaan järjestelmän uhri.

Sekä torstain että perjantain konsertteihin oli loppuviikosta vielä lippuja saatavilla, joten yhä saattaa ehtiä mukaan kuuntelemaan Rouvalia ja viulisti Vadim Gluzmania.

Tampere Filharmonia: Kaukainen valo Tampere-talossa 2.–3.3.2023.

4

Ikääntymistä pohtiville hyvä lukuvinkki on ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Suden jälki (Tammi, 2022). Kannattaa kuunnella ystävien lukukokemuksia, niin löytää helmiä, joihin ei kenties muuten tarttuisi. Ekmanin tuoreen kirjan löysin juuri ystävän suosituksesta.

Suden jälki oli syystäkin ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Se jäi tosin palkinnotta, mutta lukea se ehdottomasti kannattaa.

Ekman pohtii viisaasti vanhenemista ja luontosuhdetta. Aina ei tarvita tiiliskiviä, joskus muutamilla lauseillakin voi ilmaista paljon. Ekman taitaa sen.

5

Hiihtoloma on toivottavasti myös lukuloma.

Jos television ajankohtaisohjelmia on uskominen, meillä on jo kansallisen hätätila koulumenestyksen rapautumisesta ja lukutaidon romahtamisesta.

Olisiko kaikkien lasten vanhempien, isovanhempien, setien ja tätien myös aika tehdä oma osansa? Luetaan lapsille ja lasten kanssa. Samalla lukutaito karttuu, ei ainakaan rapaudu.

Marjatta Honkasalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua