Mark Lewis (Karlheinz Böhm) on taipuvainen katsomaan ihmisiä filmin läpi, ihan käytännössäkin, elokuvassa Peeping Tom (1960). Kuva: Studiocanal

1

Yle Teeman syksyisten tarjoomusten keskeisenä aiheena on pahuus monissa eri muodoissaan. Kohdallani tarjonnan keskiössä näyttäytyy ilman muuta Michael Powellin elokuva Peeping Tom vuodelta 1960. Hieman ennen Hitchcockin Psychoa julkaistu, tuoreeltaan sanalla sanoen lynkattu teos on onneksi kuluneen 60 vuoden aikana saanut osakseen myös ansaitsemaansa arvostusta. Yhtään en silti epäile, etteikö Mark Lewisin tarina jäisi Norman Batesin varjoon jatkossakin, vaikka Karlheinz Böhm ei Anthony Perkinsin rinnalla joudu kalpenemaan.

Kehnon maineensa vuoksi ö-luokan julkaisuksi pitkän aikaa luettu elokuva osoittaa etenkin Ylen esittämän ehostetun version puitteissa erityislaatuista, yksinkertaista ja silti ristiriitaista kauneutta, jonka audiovisuaalisen vaikuttavuuden painon kantavia yksityisyyden, yksinäisyyden ja tirkistelyn teemoja eivät ole vuodet koetelleet. Päinvastoin: itseironisoitu ”kuka katselee katselijaa” -ajatus edeltää älylaitteiden epäilyttävimpiä ominaisuuksia hullunkurisen pitkän matkan päästä.

2

Carcassin Symphonies of Sickness (1989) ei sisälläkään sitten minkäänlaista kauneutta. Olen kuunnellut levyä säännöllisesti ihan suhteellisen pitkän aikaa, enkä vieläkään ole oikein tottunut sen sisältöön, ja yhä innostunkin siitä juurikin säännöllisesti. Se ei ole välttämättä kovin hyvä albumikokonaisuus, soundit ovat ihanan tumput, rumpali Ken Owen keulii, kun muut yrittävät hidastaa tai vaihtaa tempoa, ja kaiken ylenpalttinen kuvottavuus ja kalseus… on niin kovin kaukana Amerikan serkkujen sarjakuva- ja Lovecraft-meiningeistä.

Monien taiteen alojen saralla usein kiistellään siitä, onko jokin ”aitoa” vai ei. Mahtaako tuo mennä muilla kuin metallin saroilla yhtä äärimmäisyyksiin, tiedäpä häntä, ja liekö sillä tosiasiassa erityistä väliä. Jollain ihmeen ilveellä kolme nuorukaista Liverpoolista saivat tätä äärimetallin kulmakiveä karkeasti muotoillessaan ujutettua sävelien sekaan hämmentävän ajanmukaiselta tuntuvaa konkretiaa ja realismia viittaamatta sanallakaan edes siihen suuntaan.

3

Haalimisen tarpeesta parantuneen elokuvakeräilijän ominaisuudessa mieltäni on jo pitkään kalvanut eräs asia. Näinä tietoteknillisen helppouden aikoina, eikö ole ihmeellistä, että roskaelokuviin keskittynyttä suoratoistopalvelua ei ole ilmestynyt? Juu, joka palvelussahan jotain ryönää on, ja Amazon Primessä vielä kilokaupalla enemmän, mutta roskaelokuva on herkkä laji. Viehättävän ja viihdyttävän sekä tympeän ja luotaantyöntävän välillä voi olla hiuksenhieno, mutta perustavanlaatuinen ero – Amazon Prime on valitettavasti vahvasti keskittynyt jälkimmäiseen osastoon.

Kylläpä hihkaisinkin ilosta, kun ilmeni, että suosikkinukketehtailijamme Charles Band on leffafirmansa nimissä pistänyt pystyyn palvelun Full Moon Features! Kiitos, Facebookin Roskaleffat-ryhmä, te rikastatte elämääni!

Bandin oma, miltei Roger Cormania lähentelevään laajuuteen yltävä tuotanto on ja pysyy kiinnostavuusasteikolla kuriositeettien tasolla, mutta eipä se sitä sano, etteikö miekkonen firmoineen tietäisi mikä on kovaa kamaa. Etenkin hieman hehkeämmän tason italoeksploitaatioelokuvien määrä lämmittää sydäntäni suuresti. Tarkoituksena oli katsella vain korkealle arvotettuja kauhuelokuvia tänä loppusyksynä, mutta.

4

Laadukasta sielunravintoa on kuitenkin saatavilla paikallisesti näinä haasteellisina aikoinakin. Sattuipa niin, että istuin Tampereen Tuomiokirkon penkissä kahtena peräkkäisenä viikonloppuna maski ojossa, ja kummallakin kertaa matalahkot mielenmaisemat valaistuivat ainakin hieman.

Tampereen Vanhan Kirkon järjestämän Agnostikkoklubin merkeissä kirkossa sai musisoida Mikko Joensuu. Minua on hieman jäänyt häiritsemään, etten taannoisen Klubin keikan arviossa löytänyt Joensuun läsnäolon, kappalemateriaalin ja miljöön teettämälle voimakkaalle kokemuksella aivan niitä sanoja mitä etsin. Tuomiokirkon miljöö jollain tapaa toi ne tuntemukset vielä lähemmäs, ja niin ollen olenkin nyt varma, ettei niille tuntemuksille kannata yrittää mitään sanoja etsiä. Kunhan ne ovat siinä, erikseen hakematta ja pyytämättä.

Oli kirkoista ja klassisesta musiikista mitä mieltä hyvänsä, olen vakaasti mieltä, että kelle tahansa tekisi hyvää kokea kuoromusiikkia kerran vuodessa sen luonnollisimmassa tyyssijassa – siis kirkossa. On hienoa, että muiden musiikkilajien tavoin myös kuoro osaa uudistua: liikkua ja ilmestyä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, teettäen kieltämättä toisinaan hieman kiusallisiakin easy listening -kokemuksia.

Kamarikuoro Camenan keväältä tähän vuoden pimeimmän ajanjakson keskelle pilkahtanut konsertti oli kuitenkin kaikkea paitsi kevyttä kuunneltavaa. Hiljaisuudesta hurjalla voimakkuudella kirkon akustiikkaa hyödyntävään hyökyyn yltyvä ihmisäänten valli lienee luonnollisin instrumentti ilmaisemaan elämän kokonaisvaltaista dynaamista skaalaa, sitä tunteiden moninaista kirjoa, jolla kokemuksiamme koitamme jäsentää. Se taipuu lukemattomiin kieliin, korkeuksiin ja rytmeihin, luotaa vuosisatojen taa, vaan ei lakkaa muuttumasta – antamasta jotain uutta, mihin kiinnittyä ja pysähtyä edes hetkeksi.

Kuten Joensuun musiikissakin, myös siinä piilee jokin sanaton, koskematon totuus, jonka läsnäolon voi tuntea, vaan ei ymmärtää. Sellaisessa tilanteessa voi osoittaa ihan merkittävää kiitollisuutta sitä seikkaa kohtaan, että voi kävellä noin vain kokemaan moisia elämyksiä yli 100 vuotta vanhaan kivirakennukseen.

5

Lopuksi totean, että vuodenajalle ominaisimman lukemiston äärelle pääsyä hidastaa Juha Hurmeen Suomi (Teos, 2020). Sitä kun en miltei kaksi kuukautta kestäneestä päivittäisestä lukemisesta huolimatta tunnu saavan valmiiksi sitten millään. Keskeinen ongelma piilee siinä, että kaiken aikaa pysähdyn tutkimaan lisää kirjassa esiin nousseisiin tärkeisiin henkilöihin ja tarinoihin liittyviä seikkoja.

Olenpa erään käynyt paikan päällä kokemassakin: Martinin Pirut, jota kautta tämäkin merkintä oikeastaan nyt nivoutuu aikaisempiin aiheisiin. Kyseessä oli Ylöjärvellä 1890-luvulla tapahtunut, kansainvälistä huomiotakin valaehtoisilla oikeuskäsittelyillään herättänyt poltergeist-tapaus, josta ei suinkaan ehdotonta totuutta ole jäänyt kerrottavaksi. Eikä kauheasti nähtävääkään – Efraim Martinin talon sijoilla kun lepää vain hänen muistonsa hyväksi tökätty kyltti.

Mutta ennätinpähän kulkea paikan ohi sen tuhannen kertaa eri keinoin ennen kuin äkkäsin pysähtyä ja ihmetellä. Kerrassaan säväyttävä ryteikkö!

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua