Keikka-arvostelu: Mikko Joensuu onnistui yllättämään ihailijankin tummana torstai-iltana. Kaverina hänellä oli uusi paikallinen lauluntekijätuttavuus nimeltä Riia.

Mikko Joensuu ja Riia Tampereen Klubilla 7.11.2019.

Heti alkuun on tunnustettava, että olen jossain määrin jopa arkaillut ajatusta kirjoittaa Mikko Joensuusta. Varsin laveaksi kappalekokonaisuudeksi levinneen Amen-trilogian luonut lauluntekijä sai teoksestaan mittavasti tunnustusta aina Teosto-palkintoa myöten, ja aivan totisesti hyvin perustein. Yksinkertaisen kauniista sävellyksistä kasvaa vaihtelevin ja monenkirjavin sovituksin temaattisesti eheä, vilpittömän tunteellinen jatkumo, joka hakee varsinkin aikalaisista vertaistaan kenties juuri ajattomuutensa vuoksi.

Arkailuni ei niinkään liity siihen, että sanat eivät riittäisi kuvailemaan musiikkia, sillä suureellisemmatkin superlatiivit löytäisivät paikkansa kyllä. Se liittyy enemmänkin levyjen ilmestymisajankohtaan, jolloin oma elämäni kulki läpi suuria muutoksia. Joensuun musiikki antoi tuon vaiheen kaikkien käänteiden kohtaamiseen sellaista voimaa, jota kuvailemaan sanat eivät yksinkertaisesti riitä.

Tämän vuoksi aiheesta kirjoittaminen tuntuu suunnattomalta haasteelta, kun jo verrattain lyhyen ajan sisään julkaistuihin lauluihin sisältyy huomattava määrä niin onnellisia kuin surullisia, mutta yhtäläisesti tärkeitä mielikuvia ja muistoja oman matkan isojen tienristeysten ja niiden välisten taipaleiden varrelta. Amen 1, 2 ja varsinkin 3 nyt vaan sattuvat olemaan minulle juuri ne levyt.

Riian laulut soivat lennokkaan pienimuotoisina runoina.

Mikko Joensuu esiintyi Tampereen Klubilla torstaina 7.11.2019, mutta ensin muutama sananen illan lämppäristä. Riia on tamperelainen laulaja-lauluntekijä, josta en tiennyt ennalta yhtikäs mitään. Uuteen tuttavuuteen suhtautuu tietenkin aina mielenkiinnolla, ja Riian lähestymistapa olikin hyvin suorasukainen. Pelkän heittäytyvän laulun voimalla alkanut keikka tempaisi hyvin mukaansa, eikä taiteellisen jatsahtavien koskettimien mukaan ottaminen heikentänyt imua. Valtaosan keikasta Riiaa säesti Samu Peltola akustisella kitaralla, ja sävelmät tuntuivatkin ihan näppäriltä ja pienimuotoisuudessaankin yhä lennokkailta.

Sävelletyiksi tunteiksi laulujaan kutsunut Riia antoi itsestään vaikutelman rohkeana ja häpeilemättömän korkealentoisena tulkitsijana, jonka liikkeitä kannattaa seurata, mikäli tunteikkaat laulut ihmisten välisistä suhteista kutkuttelevat. Kantavalla äänellä laulettujen sekä lausuttujen rivien runollinen pakahduttavuus kenties hyötyisi kaiken kaikkiaan hieman laajemmasta instrumentaatiosta, sillä nyt ensituntumalta kappaleet sulautuivat liikaakin toisiinsa. Tätä hieman korosti hupaisa sattumus, kun kitaristi useamman kerran aloitti eri kappaleen kuin laulaja, enkä kuulijana, ainakaan ensimmäisellä kertaa, olisi osannut erotella niitä toisistaan.

Setin hiljaisin ja pienimuotoisin numero nostatti kiintoisan mielikuvan Low-yhtyeestä yökerhojatsin äärellä, ja sellaista lähestymistapaa kuulisin Riialta jatkossa mieluusti enemmänkin, sillä siinä piilee kiehtova ristiriita täysillä heittäytymisen ja tahallisen pidättelyn välillä. Nyt kokonaisuus tasapainottelee kelvollisesti, mutta hieman tasapaksusti liihottelevan taiteellisuuden ja kauniin yksinkertaisen iskelmällisyyden välillä.

* *

Nähtyäni Joensuulta kahteen ja puoleen tuntiin venyneen keikan isolla bändikokoonpanolla sekä pienen ja kauniin soolovedon kirjaston arkisessa ympäristössä, tuumin olevani valmis kommentoimaan objektiivisesti tätä esiintymistä Klubin tunnelmallisissa oloissa. Vaan ei, sen siliän tien kun Sometimes You Have to Go Far käynnistyi, kuulaan säröiset kosketinsoundit upottivat mukaansa. Puolen aikaa mielessä vilisi kuvia jo eletystä elämästä, puolen aikaa seurasin esiintyjän pään heilahduksia, vikkeliä potikan säätöjä ja silmät kiinni lausuttuja sanoja, joilla on niin hurjasti väliä.

Vaikka laulut parhaimmillaan tavoittavat hartaan, ylevänkin tunnelman, Joensuun olemus on tunnusomaisen välitön ja koruton. Kappaleiden välisistä hetkistä tulee jostain syystä voimakkaasti mieleen Nirvanan luenta Leadbellyn Where Did You Sleep Last Nightista (MTV Unplugged, 1994), jonka kliimaksissa Kurt Cobain yltyy raakkumaan koko kehonsa voimin vain avatakseen hetkeä myöhemmin siniset silmänsä sekunniksi, fyysisen sijaintinsa täysin unohtaneena. Siinä missä Cobainin katseesta kuvastuu aito, hyytävä tuska, Klubin torstai-illassa efekti oli täysin päinvastainen.

Mikko Joensuun musiikissa hartaus on voimakkaasti läsnä.

Joensuun melankolisimpiinkin lauluihin taltioituneet synkät hetket eivät tunnu painolastilta, jonka pahanilkisen olemassaolon muistaa jälleen laulun tauottua. Ei, niistä leviää ympärilleen lämpöä ja ymmärrystä elämän monimutkaista tunnekirjoa kohtaan, ja mikä olennaisinta, artisti itse tuntuu olevan vilpittömän yllättynyt herättämistään reaktioista – tämä ei suinkaan ole mitenkään itsestään selvä tai vakaalla tavoittelulla saavutettavissa oleva ominaisuus.

Niin ei ole lahjakkuuskaan, jota Joensuulla piisaa, mutta ammattimaisuudestaan hän antoi sitäkin huimemman esimerkin. Juuri edellä esitetyn kaltaisessa biisien välisessä suvannossa joku nappasi mahdollisuudesta kiinni ja huusi biisitoiveen. ”Oho”, tokaisi artisti ja hetken mietittyään jatkoi: ”No voisinhan mä sitä Pearly Gatesia kokeilla.” Suorastaan monumentaaliseksi teokseksi kasvava, koko Amen-trilogian päättävä kappale kirposi nopeasti ilmoille akustisen kitaran kieliä myöten.

Tätä seurasi lumoava näytelmä, jonka kuluessa hieman takerrellen käynnistynyt muisteluoperaatio kohosi sille samalle, levyltä tutulle tasolle, esityksen intensiteetin lainkaan kärsimättä tai kaventumatta kuoron ja urkujen puutteen vuoksi. Kokemus oli hurja, erityisesti ehkä siksi, etten olisi kyseistä laulua odottanut kuulevani livenä, enkä varsinkaan näin. Tätä seurannut, maanläheisen pieni ja lempeästi huuliharpun tahtiin keinuva Valley of Gold oli henkilökohtainen sinetti illalle. Olin saanut jo enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan, ja toivo olikin päällimmäisin tunteeni keikan jälkeen. Sitä aina tarvitaan.

Joten ei, objektiivista ja huoliteltua reportaasia ei tästä tullut. Ehkä tämä oli enemmänkin pitkä ja vuolas kiitoskirje yhdelle kotimaisen säveltaivaan kirkkaimmista lauluntekijöistä.

Aleksi Leskinen

Lisää Teemu Nordlundin valokuvia keikalta täältä.