Bilaletdin & Lynch. Kuvat: Fonal / Like

1

Luin juuri David Lynchin elämä-/omaelämäkerran Tilaa unelmoida (Room to Dream; suom. Ari Väntänen & Elina Koskelin; Like, 2018). Kirja on rakenteeltaan mielenkiintoinen, sillä se etenee kronologisessa järjestyksessä siten, että biografi Kristine McKenna kertasi Lynchin uran käänteitä ja käytti lähteinään yhteistyökumppaneiden haastatteluja. Sen jälkeen seurasi Lynchin oma kommentaari samasta ajanjaksosta hänen näkökulmastaan. Tavallaan tämä toi toisteisuutta, mutta myös Lynchille sopivaa ristivalotusta hänen elämäntarinaansa. Kaikkihan on mitä on riippuen siitä, mistä sitä katsotaan.

Lynchin tuotteliaisuus, innostumiskyky ja taiteellinen monipuolisuus käy kirjassa hyvin ilmi, ja siksi se on innoittavaa luettavaa kaikille taiteellisten projektien kanssa touhuaville. Kirjan luettuaan ymmärtää, että elokuvien ja tv-sarjojen luominen ja ohjaaminen on vain osa David Lynchin kokonaisvaltaista taiteellista toimintaa.

Lynch on hyvin omistautunut työlleen, ja tämä käy ilmi esimerkiksi hänen suhteissaan lapsiinsa ja läheisiinsä. Toisaalta hän on myös hyvin avoin ja sydämellinen kaikkien hänet tavanneiden ihmisten mielestä.

Laajat mielenkiinnon kohteet ja jatkuva innostuminen ovat selvästi Lynchille luontaisia tapoja olla ja luoda. Hänen työetiikkansa tiivistyy kenties parhaiten hänen omaa lauseeseensa: ”Muut ihmiset ovat vitun nössöjä. He luhistuvat kuin halvat teltat, mutta minä en pysty lopettamaan.”

Kirjan mielenkiintoista antia ovat muun muassa kuvaukset erilaisten musiikkiprojektien synnystä. Minulta oli mennyt ohi, että vuonna 1998 Lynch on tehnyt levyn nimeltä Lux Vivens yhdessä Jocelyn Montgomeryn kanssa. Albumilla he tulkitsevat 1100-luvulla eläneen benediktiiniläisabbedissan ja mystikon Hildegard Bingeniläisen vainoavan alakuloisia sävelmiä.

2

Alakuloisia sävelmiä kirjoitti aikanaan myös John Dowland (1563–1626), englantilainen renessanssiajan säveltäjä ja luutunsoittaja.

Dowlandin kappaleiden nimet, kuten Come, Heavy Sleep ja Flow My Tears, ehkä kertovat minkälaisissa vesissä uiskennellaan. Kauniit luuttusävelmät sopivat täydellisesti esimerkiksi talviaamuisen koiralenkin musiikiksi korvanappeihin.

Dowland kyllä tiedosti oman melankoliansa koomisuuden, sillä hän on kirjoittanut myös kappaleen nimeltä Semper Dowland, Semper Dolens, joka kääntyy löyhästi ”Aina Dowland, aina tuskissaan”.

John Dowland oli erittäin suosittu säveltäjä jo omana aikanaan, ja taannoisesta Riston valinta -ohjelman jaksosta kävikin ilmi, että muun muassa Hämeenlinnan, Kuopion, Savonlinnan, Raahen ja Pietarsaaren perustanut kenraalikuvernööri Pietari Brahe (1602–1680) oli hänen faninsa. Opiskeluaikoinaan Brahe näet jäljensi nuoteiksi kokoelman luuttukappaleita, joista osa oli Dowlandin säveltämiä.

3

Onkin hauskaa, että John Dowland yhdistää Pietari Brahea ja minimalistisen elektronisen musiikin pioneeria Mika Vainiota (1963–2017). Vainion Dowland-diggailu ja myös semper dolens -sanaleikki kävivät minulle ilmi Topias Tiheäsalon upeasta Resonanssi-ohjelmasta, jonka toinen tuotantokausi alkoi vuodenvaihteessa YLEllä.

Viikoittain sunnuntaisin esitettävä ohjelma jatkaa hienosti Avaruusromua-ohjelman perinteitä pohtien niin sanottua kokeellista musiikkia enemmänkin sen esteettisten lähtökohtien kuin kokeellisuuden kautta. Tiheäsalo sanoittaa helpon ja selkeän oloisesti miksi ja miten musiikkia tehdään myös ”toisin”.

Olen aina närästänyt termejä vaihtoehtoinen ja kokeellinen, sillä ne saavat kuvailemansa musiikin vaikuttamaan siltä kuin se olisi olemassa vain suhteessa johonkin mikä on ”oikeaa” ja ”tavanomaista” ja jonka ei tarvitse perustella metodejaan tai olemassaoloaan.

Sen vuoksi onkin erityisen tärkeää, että on olemassa Resonanssin ja sen kanssa vuorottelevan, Matti Niveksen toimittaman Frekvenssin kaltaisia ohjelmia, jotka avaavat vähemmän kuljettujen polkujen taustoja ja sosiohistoriallisia vaikuttimia.

Tiheäsalo on tähän mennessä kertonut paitsi Mika Vainion omalle ja lempimusiikille omistetusta kuunteluhuoneesta Turun taidemuseossa, myös pehmeästä fokuksesta ja elokuvateatteriin nukahtamisesta, kehollisen musiikin ja resonoinnin luomista ulottuvuuksista ja Aurajoen jäästä.

Resonanssi Yle Areenalla.

4

Omalla laillaan ”kokeellista” mutta täysin luonnollisella tavalla intuitiivista musiikkia tekee Heta Bilaletdin, jonka Nauhoi-albumin Fonal Records julkaisi viime vuonna.

Aiemmin mainittu Frekvenssi-ohjelma teki viime vuoden lopulla tunnin spesiaalin Bilaletdinistä ja hänen toiminnastaan (hän on myös kuvataiteilija). Haastattelussa Bilaletdin kertoo kuinka ikään kuin ”keräilee” ääniä talteen nauhoittamalla ja lähtee sitten rakentamaan niistä kerroksia ja äänimaisemia.

Kappaleiden kestot tuntuvat määräytyvän sen mukaan, mitä Bilaletdin kokee idean kantavan. Jotkut kappaleet Nauhoi-albumilla ovat nimittäin alle minuutin mittaisia – Esineet ja tunteet kestää 16 sekuntia. Kuitenkin biiseissä on oma vahva tunnelmansa ja kokonaisuutensa. Mielessäni ne vertautuvat myös kuvataiteeseen. Toisinaan suuremman vaikutuksen tekee luonnos, toisinaan yksityiskohtainen ja laaja muraali.

Heta Bilaletdin on myös osa tässä ajassa tyypillistä tuottaja-muusikko-säveltäjäilmiötä, missä popin, elektronisen musiikin ja taidemusiikin estetiikat kohtaavat vapaamuotoisella törmäysradalla. Tätä samaa ilmiötä olen ihastellut myös ns. deconstructed club music -sateenvarjon alle kerättyjen musiikintekijöiden teoksissa. Ihanan raikasta, kun koko musiikin historia on vapaasti poimittavana referensseiksi.

5

Musiikin historiaa olen lueskellut nyt myös hieman jälkijunassa, kun sain vaimoltani lahjaksi Osmo Tapio Räihälän vuoden 2021 Tietokirjallisuuden Finlandian voittaneen teoksen Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021).

Kirjassa avataan kepeällä otteella ja selkokielisesti musiikin teoriaan perehtymättömillekin nykymusiikin kehityssuuntia ja niiden taustoja. Kirjan lähtökysymykset ”Miksei kukaan enää sävellä kaunista klassista musiikkia?” ja ”Onko nykytaidemusiikki oikeasti olevinaan musiikkia?” osuvat suoraan ytimeen, sillä nimenomaan konsertti- ja klassinen musiikki koetaan helposti historian jatkumona ja soihdunkantajana siinä missä muut taidemuodot ovat saaneet muuttua ajan mukana vapaammin. Toki väittäisin, että abstraktimpi kuvataide törmää edelleen samanlaiseen hämmästelyyn kuin nykymusiikkikin.

Räihälä pyrkii kirjassaan purkamaan nykymusiikkiin liittyvää elitismin stigmaa ja kertomaan kuuntelemisen ja avoimuuden tuomista mahdollisuuksista. Nykymusiikki ei ehkä sittenkään ole vaikeaa tai vakavaa, eikä musiikin kokeminen välttämättä vaadi kontekstia tai syvien merkitysten ryppyotsaista pohtimista.

Kuten John Cage asian joskus ilmaisi: ”If I had something to say, I would put it into words. I have nothing to say, I am saying it, and that is poetry.”

Janne Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua