Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Mikael Mattila on lukenut Jia Tolentinon esseistiikkaa ja kokenut vaivaannuttavia ja ahdistavia tilanteita Yksittäistapauksen parissa.

1

Olen melkoisen heikosti perillä modernista esseistiikasta, mutta uskaltaisin väittää, että kanadalais-amerikkalainen toimittaja Jia Tolentino kuuluu aikamme etevimpiin lajin taitajiin. Hänen viime syksynä ilmestynyt debyyttinsä Trick Mirror: Reflections on Self-Delusion kannattaa lukea, jos on kiinnostunut esimerkiksi seuraavista asioista: 1) miksi internet meni pilalle, 2) millaista feminismi myöhäiskapitalismin aikana voi olla, 3) miten kehon, itsen ja persoonan optimointi on läpäissyt kaikki elämänalueet, 4) Houstonin hip hop -skene, 5) miten Fyre Festival ja Donald Trump liittyvät toisiinsa, 6) Yhdysvaltain posketon hääbisnes  ja 7) aika monesta muusta ”aikaamme määrittävästä” ilmiöstä.

Tolentinon yhdeksän tekstiä kattava esikoisteos on massiivinen ja kunnianhimoinen puheenvuoro, joka piirtää nykyajasta ja amerikkalaisesta elämänmenosta absurdin ja dystooppisenkin kuvan. Kerronta ei kuitenkaan ole ryppyotsaista, vaan siinä kuuluu milleniaalille ominainen “ei maha mittää” -lakonisuus. Kirjan ydinkysymys pyöriikin sen ympärillä, miten suuria moraalisia kompromisseja privilegioidensa alle romahtava kuluttaja on valmis tekemään pysyäkseen kaiken assimiloivassa kapitalismikoneessa edes puoliksi pinnalla.

Siksi Tolentino ei myöskään kanna pöytään mitään varsinaisia ratkaisuja. Pikemminkin Trick Mirror on eräänlainen spektaakkelin kartta: kameran linssi, joka dokumentoi ja antaa loputtoman karnevaalin järjettömän kalliine häämekkoineen, urheilullisuuden tunteen luovine athleisure-vaatemallistoineen, kusettavine festarijärjestäjineen, halpoine Amazon-paketteineen, moraalityhjiössä elävine incel-trolleineen, tuhansia ihmisiä vetävine megakirkkoineen, eläimellisine tosi-tv-ohjelmineen…

Tekstistä ei kuitenkaan varsinaisesti heijastu lohduttomuus, pessimismi tai muu melodramaattisuus sinällään. Tietenkään Tolentino ei rakasta aikaansa, mutta samalla hän myöntää rehellisesti hyötyvänsä siitä paljonkin. Huomio on olennainen, koska se heijastelee kirjan keskeistä ajatusta siitä, miten kapitalismia ei sen nykyisessä muodossaan oikeastaan pääse pakoon.

Eskapistisimmillaan kirja on takaumissa, joissa Tolentino muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Teksasin uskonnollisissa piireissä. Ote on yllättävän lempeä, positiivisen nostalginenkin. Yhdistäessään uskonnollisen ekstaasin ja huumekokeilut hän tulee kertoneeksi myös pitkän siivun houstonilaista popmusiikkihistoriaa, joka kiertyy etenkin paikallisen hiphop-legenda DJ Screw’n eriskummallisen, hidastetun, raukean ja psykedeelisen musiikin ympärille.

Helpoiten Trick Mirror lienee Suomessa saatavilla toistaiseksi Bookbeatin kaltaisista suoratoistopalveluista kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Suomenkielistä käännöstä teoksesta tuskin kannattaa odotella, jollei kirja sitten vaikkapa kymmenen vuoden säteellä nouse jonkinlaisen ajankuvakirjallisuuden kulttiklassikoksi. Eipä olisi lainkaan hassumpaa, jos näin kävisi!

2

Koska luet Kulttuuritoimitusta, oletan, että sinua kiinnostaa kotimaisessa fiktioelokuvassa muukin kuin se, milloin Jaajo Linnonmaa esiintyy seuraavan kerran valkokankaalla. Silloin sinä myöskään tuskin tarvitset enää yhtään ihmistä (etkä varsinkaan tällaista varhaissetämiestä) kertomaan sinulle, että yhdentoista lyhytelokuvan kokonaisuus seksuaalisesta ahdistelusta, arkipäivän rasismista ja muusta patriarkaatin viheliäisyyydestä, Yksittäistapaus, on muuten nyt Areenassa.

Mutta kuten Yksittäistapauskin osoittaa, me omaan erehtymättömyyteemme uskovat miestietäjät emme tietenkään kerrasta usko. Siispä nyt tämänkin kehotuksen nojalla kannattaa ottaa tämä 15 ohjaajan ja käsikirjoittajan suurhanke ikään kuin ”haltuun”. Toki sarjan oheen perustettiin myös samaa nimeä kantava kansankynttilöintiprojekti, mutta myös elokuvataiteena Yksittäistapauksen vinjetit ovat enimmäkseen, niin sanoakseni, täyttä tavaraa. Tämä Kulttuuritoimituksessakin arvostellun Tottumiskysymys-elokuvan laajennettu versio on ehdottomasti kiusaannuttavinta ja ahdistavinta Suomi-fiktiota sitten M/S Romanticin!

Kiusallisuus ja raastavuus syntyy tilanteista ja niissä kömpelösti toimivista ihmisistä. Samalla kun teinipojat laukovat ”hiekkapillua” bussissa vastapäätä istuvalle teinitytölle, tekee mieli huutaa tytölle, että SUUTU JO, LUU KURKKUUN, LÄTTY LÄTISEMÄÄN, mutta sitten muistaa, ettei todellisuus toimi näin. Julkinen häpäisy perustuu nimenomaan häpäisylle: kohteen lamaannuttamiselle ja vaientamiselle. Sellaisen tilanteen luomiselle, jossa törkeyksien kohteelle ei anneta varaa puolustautua. Jos hän näin tekee, saa hän vastaukseksi ”mikä sun ongelma on, vitun hullu” -tyyppistä sössötystä. Ankeaa on tällainen dynamiikka!

Yksittäistapauksen kohokohta on Ei mitään hätää -lyhäri, jossa nuori ja kokematon asianajajamies saa hoidettavakseen melkoisen synkän raiskaustapauksen. Avarasti kuvatussa, tuuliseen Ruoholahden kärkeen asettuvassa pätkässä on jopa kevyttä nordic noir -tunnelmaa, kun lakimies lukee kakistellen teon kuvausta uhrin joutuessa kuuntelemaan resitaatiota ties kuinka monetta kertaa. Ohjaaja Miia Tervo kiteyttää varttiin mestarillisesti uhrin kokeman nöyryytyksen, nuoren lakimiehen ahdistuksen synkän väkivallan äärellä sekä Tommi Korpelan esittämän kokeneemman juristin paatuneisuuden.

Sarjan ilahduttavin hahmo sen sijaan on Tyttöbileet-pätkän isä Tapani, joka viisikymppisellä faijakömpelöydellä yrittää parhaansa mukaan olla vähäpukeisesti joraavien teinityttöjen ”ally”, mutta jonka hyväntahtoisiin tsemppauksiin reagoidaan juuri oikeanlaisella jäätävyydellä. Tapania esittää Antti Pääkkönen, joten on aina iloista nähdä maamme kenties legendaarisin dubbaajaa toisinaan muunakin kuin Mikki Hiirenä.

3

Neil Peartin kuoleman myötä päädyin jälleen kerran kuuntelemaan Rushin koko tuotannon. Koska suhtaudun toisinaan musiikkiin turhankin vakavamielisesti, voisin syyttää Rushia siitä, että musiikkimakuni on aina jäänyt vähän kömpelöksi, ja että monista tyylikkäämmistä ilmiöistä innostuminen tuntuu niin usein falskilta larppaukselta. Silloin viisitoista vuotta sitten Rush oli nimenomaan keino osoittaa jonkinlaista ”makua” ja ”hienostuneisuutta”, kunnes muutamaa vuotta myöhemmin tulin ymmärtämään, että oikeastaan Rush edustaa juuri päinvastaista.

Vaan vahinko oli jo tapahtunut! Koska olin teininä tarpeeksi outo ollakseni sopimatta mihinkään ”porukoihin” ja samalla liian introvertti voidakseni harrastaa mitään oikeita nuorisoalakulttuureita, muodostui Rushista loistava identifikaation keino. Sen jälkeen, kun Rushin-kuunteluni kirvoitti musiikkikirjoittajatutuiltani ”onko kaikki hyvin” -tyylisiä vittuiluja, päädyin syleilemään bändin nörttiä epäsuosittuutta entisestään. Samalla minulla ei varsinaisesti ole mitään kovin objektiivisia perusteita lähteä suosittelemaan bändiä kenellekään.

Silti Rush on mielestäni onnistunut olemaan varsin muuntautumiskykyinen ja loppuun asti virkeä, hyvällä melodiantajulla sekä kiitollisella itseironialla varustettu bändi. Lisäksi harva 1970-luvulla maineensa luonut bändi onnistui tekemään selkeät mestariteoksensa vasta 1980-luvun puolella; bändi on itsekin todennut (tekstittäjä-rumpali Peart etunenässä), miten tuo suurten progekonseptien 1970-luku oli oikeastaan vain harjoittelua, joka huipentui vuoden 1981 kaanonteokseen Moving Pictures.

Tässä nostossa haluankin nimenomaan hehkuttaa Rushin 1980-lukua! Moving Pictures avasi bändille aivan uuden väylän, jonka kautta se saattoi koko vuosikymmenen ajan tehdä upeita, melodisesti rikkaita ja elegantteja poplevyjä.

Tuo jakso on yksi aliarvostetuimpia asioita kaikenlaisissa rockmatrikkeleissa; 2112:n kaltaisia, möhkälemäisiä ääri-individualisti Ayn Randin kunniaksi tehtyjä rapsodioita jaksetaan tämän tästä hehkuttaa, mutta kukaan ei muista esimerkiksi Hold Your Fire -levyn hienoja albumiraitoja, kuten Open Secrets tai Prime Mover. Niitä minä ainakin kuuntelen paljon mieluummin!

4

”Kolme kiloa sataviiskyt grammaa suklaa-kinuski-juustokakkua… on aivan mielisairasta”, puuskahtaa kalju lihaksikas mies kameralle. Sitten hän irvistää ja hengittelee syvään.

Olen sikäli huono kotona töitään tekevä freelancer, että minulla on harvinaisen paha taipumus kaikenlaiseen prokrastinaatioon. Internetin ääressä tapahtuva prokrastinaatio johtaa usein myös siihen, että sitä päätyy joko Wikipedian tai Youtuben kaninkoloon, ja sieltä voi löytää vaikkapa heinolalaislähtöisen Jesse Pynnösen. Miehen, jonka meriitteihin kuuluu muun muassa 50 000 kilokalorin syöminen yhden viikonlopun aikana.

Jesse Pynnönen lienee Suomen menestynein kilpasyöjä. En nyt ota kantaa moisen, ööh, ”lajin” terveellisyyteen, moraalisuuteen tai yhtään mihinkään muuhunkaan sen mahdollisiin ongelmallisuuksiin. Minusta on vain hypnoottista seurattavaa, kun leppoisasti jutusteleva 27-vuotias heppu ahtaa kitusiinsa epäinhimillisiä määriä ruokaa. Minua moinen touhu ei oikeastaan edes ällötä. Ehkä se johtuu siitä, että Pynnönen tuntuu tietävän täsmälleen, mitä hän tekee.

Pynnösen suursyömäröinti on tietenkin tyhmää ja älytöntä. Toisaalta minä olen myös sitoutunut Facebook-ryhmään, jossa kuunnellaan ja pisteytetään Jope Ruonansuun koko tuotanto, joten en koe oikeudekseni lähteä moittimaan muita hölmöistä ajanviettotavoista. Pynnösessä kuitenkin viehättää hänen välitön persoonansa ja seikkaperäinen tapansa avata sitä, miten moiseen touhuun inhimillisesti edes ylletään. Hänen lähestymistapansa ei tunnu macholta pelleilyltä, vaan määrätietoiselta urheilulta siinä missä mikä tahansa muukin ”tämmöinen” erikoismeno.

5

Ruokahalun herättyä haluan viimeiseksi kehua koko maailmalle kaalilaatikkoa! Erään iltavuoron yhteydessä satuin puolihuolimattomasti koppaamaan lähikaupasta alennustarralla varustetun laatikon jotakin verrattain vaatimatonta bulkkia, mutta jopa moinen –30 % -tuote herätti minussa vain lämpimiä tunteita! En ollut kertakaikkiaan muistanut, että maailmassa on kaalilaatikon kaltaista, hinnaltaankin varsin kilpailukykyistä härmä-umamin juhlaa!

Luojan kiitos en ole mieltymykseni kanssa yksin, vaan huomasin herättäneeni lähipiirini hämmentävän monituiset kaalilaatikon ystävät. Lisäksi netissä sangen monet ruokabloggarit intoilevat kaalilaatikosta definitiivisenä lohturuokana. Nostalgiasta olen minäkin sen perimääni kerännyt: muistoissa ovat ne arjen tv-dinnerit, kun TV2 näytti Richard Scarryn touhukasta maailmaa ja vuuallinen herkkua höyrysi keittiön pöydällä.

Samalla kaalilaatikko ei missään nimessä ole pelkkää ysäritrippailua. Senhän voi mitä helpoimmin tehdä vegaaniseksi, minkä lisäksi laatikkoa voi tuunata esimerkiksi karpaloilla tuomaan kirpeyttä, jos puolukka alkaa tökkiä. Kaalilaatikossa olennaisinta onkin kiehtova suolan, happamuuden ja vienon makeuden yhdistelmä: kaalin kitkeryyttä ja soijarouheen tai härkiksen suolaisuutta kannattaakin taittaa hienoisella lorauksella siirappia, minkä lisäksi erinäisillä kermaratkaisuilla voidaan myös välttää se riski, että kaalista vapautuva kosteus tekisi kokonaisuudesta vetistä.

Kaalilaatikko – klassikkoruokien rakkain underdog ja erinäisten laatikkoruokien kiistaton ykkönen!

Mikael Mattila