Yoko Ogawa. Kuvat: Tadashi Okochi / Tammi

1

”Minusta tuntuu kuin jotain pahaa tapahtuisi minulle pian. Minusta tuntuu kuin jotain pahaa olisi tapahtunut minulle jo. Se ei ole vielä saavuttanut minua, mutta se on matkalla ja se lähestyy koko ajan…”

Monet kaikista vaikuttavimmat kauhutarinat kertovat surusta. Stephen Kingin Pet Sematary, W. W. Jacobsin Monkey’s Paw, Hereditary, The Others, Midsommar… Koko kummitusjuttu genrenä perustuu poissaololle ja menetykselle. Ja eräänlainen kummitusjuttu on myös australialaisen Joel Andersonin toistaiseksi ainoa elokuva Lake Mungo (2008), ”paras kauhuleffa josta et ole koskaan kuullutkaan”, kuten Total Film -lehti sitä kutsui.

Tarinan formaattina on kuvitteellinen dokumentti ja juonena 16-vuotiaan Alice Palmerin hukkuminen läheiseen patoaltaaseen ja se, mitä Palmerin kotona alkoi sen jälkeen tapahtua. Isä kertoo kohdanneensa Alicen haamun, äiti puhuu vaikeuksistaan saada koskaan yhteyttä tyttäreensä, kuvauksesta kiinnostunut poika asentaa taloon kameroita, joille tallentuvilla filmeillä saattaa nähdä Alicen haamun — tai sitten ei. Aina kun katsoja luulee päässeensä elokuvasta perille, Anderson muuttaa suuntaa. Kiltiltä tytöltä vaikuttaneella Alicella on ollut omat mielenterveysongelmansa ja salaisuutensa, eikä ole sattumaa, että hän jakaa sukunimensä Twin Peaksissa tapetun Lauran kanssa.

Lake Mungo on niin monitulkintainen ja monisävyinen elokuva, ettei se kauhuelokuvan muottiin ongelmitta mahdu – kuten niin moni lajityyppinsä parhaisiin kuuluva edustaja – mutta siitä huolimatta se on paitsi riipaiseva myös aidosti karmiva katselukokemus. Anderson käyttää valokuvia, video- ja kännykkäkameran huonolaatuista kuvamateriaalia ja erilaisia tallenteita tavalla, joka tekee Alicesta elokuvaa joka tapauksessa kummittelevan hahmon, sillä emme häntä reaaliajassa elossa koskaan näekään.

Kun elokuva viimein vie katsojan nimessä mainitulle kesäleirin tapahtumapaikalle, se lyö kasvoille yhden pelottavimmista ikinä näkemistäni kohtauksista. Lopussa katsoja saa myös vastauksia, mutta ne eivät ole niitä vastauksia joita ehkä haluamme, ja Lake Mungon syvästi eksistentialistinen mysteeri jää kiusaamaan kuin ihottuma josta ei pääse eroon. Tuloksena on hyvin samastuttava ja uusintakatseluita vaativa elokuva jokaiselle, joka on joskus menettänyt jonkun tai itsensä. Meille kaikille siis.

Lake Mungo on juuri ilmestynyt deluxe-Blu-rayna ja sen pystyy löytämään myös YouTuben uumenista.

2

Paras satiiri herättää aina katsojassaan epämukavuutta. Ja niin kiusallista sarjaa harvoin näkee kuin HBO:n White Lotus, jossa valkoiset miljonäärit saapuvat viikoksi ylelliseen ja saarelle eristettyyn havaijilaishotelliin hautomaan olemattomia ongelmiaan.

Freelance-journalistinainen viettää kuherruskuukauttaan rahaa perineen miehensä kanssa, kuusikymppinen nainen on tullut sirottelemaan äitinsä tuhkat mereen, sarkastinen teinityttökaksikko lukee uima-altaalla Nietzscheä ja Freudia sen minkä huumeiden ja lääkkeiden käytöltään ehtii. Joku kuolee viikon aikana, mutta kuka? Kaikkea valvoo lipevä mutta hetki hetkeltä lähemmäs murtumispistettä ajautuva Armond, eräänlainen Basil Fawlty 2.0.

Mike Whiten ohjaama ja kirjoittama White Lotus kertoo pilalle hemmotelluista ja aika kamalista ihmisistä ylellisyydessä, jota oikeastaan kukaan ei ansaitse, ja se kaikki on hyvin samastuttavaa.

3

Allegoria on lajityyppi, jota kohti hyvin usein ainakin suomennetuksi valittu japanilainen kaunokirjallisuus kallistuu. Tähän lajityyppiin kuuluu myös Yoko Ogawan Muistipoliisi (Tammi, 2021; suom. Markus Juslin), jossa kirjailijanaisen asuttamalla saarella asioita alkaa kadota yksitellen – valokuvat, ruusut, hajuvesi, hedelmät puista – ja kaikkivoipa valtiollinen muistipoliisi kiertelee pidättämässä ihmisiä, joilta puuttuu kyky unohtaa.

Teemoista ja kerrontatavasta tulee mieleen Kazuo Ishiguro, ja Muistipoliisi yltääkin tämän parhaimpien romaanien tasolle: siinä on verevyyttä ja mukaansatempaavuutta, joka toisinaan näin tarkkaan rajatuista allegorioista uupuu, ja romaani pakottaa lukijan pohtimaan omaa menneisyyttään; historiamme niitä kaikkia usein epämukavia asioita, joita meidän toivotaan unohtavan ja kuinka usein tottelemmekaan.

4

A.M. Ollikainen on yhtä kuin kirjailijapariskunta Aki ja Milla Ollikainen, joiden yhdessä kirjoittama romaani Kontti voitti Otavan dekkarikelpailun. Syystä, sillä Kontti on parhaita koskaan lukemiani suomalaisia jännitysromaaneita.

Akin kaikki kolme romaania (mm. Nälkävuosi) olen lukenut, Millan dekkareita en yhtäkään, ja puoliksi oletin ja pelkäsinkin, että Kontti olisi Akille ominaisella taideproosatyylillä väkisin kirjoitettu poliisitarina, mutta romaanin kerronta on vetävää ja luontevaa mutta kuitenkin selvästi laadukkaampaa kuin perusjännärissä.

Vedellä täytettyyn konttiin hukutetun mustan naisen mysteerin tutkinta vie kiinnostavasti kolonialismin, käsitetaiteen ja abortin teemoihin, ja vaikka lopussa murhaajan motivaatio ja pirullisuus menevätkin realismin tuolle puolen, minua se ei haitannut, sillä sisäinen logiikka toimii, ja viihtyäkseni minä tätä luin.

5

Viimeisen kuukauden aikana olen gravitoinut 1990-luvulla pinnalla käyneen Gene-yhtyeen suuntaan The Albums -boksin kautta. Sille on koottu kaikki yhtyeen neljä studioalbumia vuosilta 1995–2001 ja viiden levyn verran b-puolia, liveraitoja ja harvinaisuuksia; aika lailla yhtyeen koko tuotanto siis.

En varmastikaan ole 20 vuoteen näitä levyjä kuunnellut, osaa biiseistä en koskaan, mutta juuri nyt Martin Rossiterin laulu ja litteräärit tekstit sekä Steve Masonin kitarointi saavat Genen kuulostamaan oman aikansa The Smithsiltä, joka ei koskaan vajonnut samaan katkeruuden ja toksisuuden suohon kuin Morrissey.

Gene edustaa aikansa brittipopin sitä puolta, joka ei koskaan langennut parodiaan, nostalgiaan ja englantilaisuuden halpaan karnevalisointiin, ja minut saa huokaisemaan haikeasti kuten niin monet ikäiseni ihmiset se, ettei tällaista musiikkia enää tehdä.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua