Hellebore Suomen luonnossa. Kuva: JT Lindroos

1

Zinekulttuuri on omakohtaisesti ollut nappulasta asti parasta, vaikken sitä terminä tuntenutkaan ennen kuin joskus 1980-luvun lopulla alkaessani jahdata omakustanteisia leffalehtiä. Zinehän on lyhenne sanasta magazine, eli lehti, mutta kun puhumme zinekulttuurista me yleensä emme puhu Seurasta tai Rolling Stonesta tai Mikrobitistä. Kun puhumme tästä lyhennetystä läpyskästä, zinestä, puhumme usein vähän pakkomielteisesti kyhätyistä, omalla rahalla ladotusta ja pienen kaveripiirin kirjoittamasta pikkujulkaisuista.

Aiheet näissä lehdissä poukkoilivat laidasta laitaan, ja ne eivät keskittyneet pelkästään kulttuuriaiheisiin, sarjakuviin, musiikkiin, vastakulttuuriin ja vastaaviin, vaikka näistä aiheista kiinnostuneet olivatkin kenties niitä tunnetuimpia julkaisuja. Näitä lehtiä levitettiin maailmanlaajuisesti tuhansittain, ja niitä sai myös ostettua maailmanlaajuisesti. Itse jäljitin ahkerasti vaikkapa ensimmäisiä scifi-fandom-lehtiä, kuten nyttemmin vakiintunut Tähtivaeltaja, ja musiikkijulkaisuja, kuten Ripple, Mutiny! tai Subterranean Jungle (nämä kaikki kolme suomenkielisiä, nimistään huolimatta), sekä monia englanninkielisiä pikkulehtiä, joita ostin muun muassa Helsingistä Fennica Comicsilta (Psychotronic Video, Video Watchdog), tai Black & White -levykaupasta ostamiani Ptolemaic Terrascopen irtonumeroita.

Oli olemassa myös zine, joka kertoi muista lehdistä, Factsheet Five. Se arvosteli satoja pikkulehtiä joka numerossaan, ja totta kai itselläni tuli hirveä hinku lukea näitäkin lehtiä. Tämä kaikki oli kuin ajanlaskuni alun blogiversumi, tai sosiaalinen painettu media. Saatoit löytää oman heimosi näistä yhteisöistä.

Digiajan ja internetin kampitettua painetun median, zinet kaatuivat ja kuolivat. Ne tapettiin armotta ja niiden muistotkin jäivät vain valikoitujen eksentrikkojen mieliin. Mutta niin kuin vinyylilevyjen kanssa, tällä hetkellä tuntuu olevan pieni zinerenesanssi aluillaan. Digiteksti on katoavaa kansanperinnettä, ja artikkelit jotka kirjoitit kymmenen vuotta sitten alkavat hiljalleen kadota niin netistä kuin muistoistakin. Ja luetaanko tätä verkossa julkaistua tekstiä samalla painoarvolla kuin lehdessä julkaistua? Oma vastauksni on ei, mutta minä olenkin jo muinaisjäänne, joka on kenties kaavoihinsa osittain kangistunut. Siksi, kirjoittaessani tätä tekstiä hienoon (mutta kenties katoavaan) digijulkaisuun, ajattelen toivolla zinekulttuurin paluuta. Ja siksi se on parasta, juuri nyt.

2

Outoa kävelyä. Kuva: JT Lindroos

Mikäs sitten on sitä parasta uutta zinekulttuuria? Itse olen muun muassa lueskellut brittiläistä Weird Walk -zineä, jossa tarinoidaan luonnosta, väkijuomien kansanperinteestä, kävelemisestä ja kansantansseista historian, kirjallisuuden ja musiikin kautta. Lehdessä haastatellaan joka sortin taiteilijoita ja avataan heidän suhdettaan kansanuskomuksiin sekä heidän omiin kokemuksiinsa vaikkapa kivikehien naapurustossa.

Temaattisesti lehti on antoisa katsaus ihmisen suhteesta luontoon ja historiaan, älykkäästi muttei liian akateemisesti kirjoitettuna ja taidolla sekä tunteella toimitettuna. Siitä ammentaa inspiraatiota omiin kävelyretkiin vaikkapa Aulangon maisemissa. Se avaa myös uusia polkuja niin taiteen työstämiseen kuin arkeologian, uskonnon ja historiankin ajattelemiseen.  Taidanpa taas pinota kasan kiviä seisomaan toistensa päälle seuraavalla päiväretkellä, hämmentämään tulevaa ohikulkijaa.

Weird Walk -porukan valokuvia ja ajatusmallia voipi kurkkia digitaalisestikin Instassa ja Twitterissä.

3

Lueskeltuani Weird Walk -lehdestä näistä kansanperinteistä nousi mieleeni aina paras brittiläinen sähköinen folkbändi, Trees, eli puut, ja heidän utuinen mestariteoksensa Jane Delawneyn puutarhasta.

4

Samalla radalla on myös toinen, enemmän kansanuskoihin ja salatieteisiin perehtynyt puoliakateeminen brittijulkaisu, Hellebore. Tässä upeasti taitetussa ja laadukkaasti painetussa lehdessä arkeologian professorit ja podcastien juontajien kirjoittavat vanhoista tavoista ja uskoista raflaavalla tavalla, rikkaasti ja riemuiten meidän yhteisestä kulttuuriperinnöstämme.

Hellebore on mukavan naisvaltainen lehti, ja tämä näkökulma antaa näille osittain kolutuille aiheille uutta vetoa, olivatpa kyseessä sitten kansankauhuelokuvat, labyrinttien historia tai Pan-jumalan kytkökset Pink Floydiin ja Rolling Stonesiin.

Lehden akateeminen pohjavire nostaa sen historiallista merkitystä, samalla kuitenkin viihdyttäen lukijaansa ytimekkäällä tyylillä ja modernilla otteella. Vastaavanlaisia kotimaisia lehtiä en tunne, tosin vaikkapa Kalmistopiiri sivuaa lehden historiallista puolta ja ainakin Manifetsi () on julkaissut aihepiiriin liittyviä juttuja muun muassa Bowien kytköksistä Kabbalaan ja ”Edisonin puhelimesta”, jolla soitettiin vainajille.

Olisiko tämmöiselle lukijoita kotimaassa? Se olisi täysin parasta, mutta ehkäpä vasta huomenna. Sillä välin lueskelen näitä ja muita brittilehtiä, ja ehkäpä jenkkiläistä Fiddler’s Green Peculiar Parish -lehteä, joka on julkaissut juttuja muun muassa pakanallisuudesta Tove Janssonin töissä. Häshtäg Suomi mainittu.

5

Lopuksi mainitaan vielä tämä: Netflixissä on nyt tarjolla edelliseen aiheeseen hiukan liityvä maanmainio brittileffa Burn, Witch, Burn (1962, aiemmin Suomessa nimellä Noidan Silmä). En ollut aiemmin tätä melko tuntematonta elokuvaa katsonut, mutta nyt suosittelen sitä kaikille elokuvan ystäville.

Kyseessä on Fritz Leiberin moderniin noita-aiheiseen romaaniin perustuva napakka draamaelokuva, joka älykkäästi ampeaa ideaa intuition ja tieteen välisestä kuilusta, joka repeää avioparin välille. Sen perhekuvaus on uskottavasti toteutettu, ja sen noita-akseli yllättää uskottavuudellaan.

Leiber oli tunnettu siitä, että hänen kirjoituksensa saattoi lukea monella tasolla ja näkemyksellä, ja tämä toistuu elokuvassa särmikkäästi. Elokuvan alkuperäinen traileri antaa todellisuudesta hauskan, mutta vääristetyn kuvan. Sekin on, toki, parasta.

JT Lindroos
juha@oivas.com

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua