1

Olen viime aikoina miettinyt kadonneita kirjeitä. Jokin aika sitten kuulin, että eräs ihminen oli polttanut kaikki minulta saamansa kirjeet, rantakalliolla. Sellaista tietoa ei voi koskaan unohtaa, se on äärimmäisen latautunutta. Itse puolestani olen aikoinaan hävittänyt valtaosan erään toisen ihmisen minulle lähettämiä kirjeitä, vaikka periaatteeni on, että kirjeet säilytetään.

Varsinkin nyt, kun käsinkirjoitetut tekstit ovat katoava luonnonvara, olen iloinen, etten ole hävittänyt mitään muita kirjeitäni. Järjestelemättömät arkistoni ovat entistäkin arvokkaampia. Järjestelemättöminä ne pysyvätkin, sillä niiden siivoaminen keskeytyy aina; kirjeisiin sisältyvä läsnäolo vetää puoleensa. Tekstejä unohtuu lukemaan, hämmästyen elämää, joka siitä parhaimmillaan avautuu.

Moni kirjeiden kirjoittajista ei enää ole elämässäni, liian moni ei enää edes elossa. Parhaimmissa kirjeissä on voimakasta läsnäoloa, intensiivistä ajattelua, oivalluksia, ihanaa huumoria. Joskus myös asioita, joita ei tulisi sanottua, ne voi vain kirjoittaa.

Alex Schulmanin omaelämäkerrallinen romaani Polta nämä kirjeet (Otava 2020, suom. Jaana Nikula) sai minut taas ajattelemaan muitakin kadotetuiksi tiedettyjä kirjeitä. Eino Leinokin poltti L. Onervan kirjeet, mutta Onerva säästi Leinon lähettämät, joten mekin voimme yhä lukea niitä kirjan kansien väliin sidottuina. Mutta olen varma, että Onervan kirjeet olisivat – tulisempia. Pahuksen Leino.

Teos Polta nämä kirjeet syntyi, kun ruotsalainen kirjailija Alex Schulman tunnisti itsessään vihan, jonka alkuperää ei ymmärtänyt. Pikkuasioista perheelleen räjähtelevä kirjailijaisä tajusi omien lastensa pelkäävän häntä. Lasten kehonkielessä asuvasta varuillaanolosta hän muisti itsensä kohtaamassa lapsena oman äitinsä ja varsinkin isoisänsä raivoa. Hän alkoi selvittää, mikä tuon sukupolvelta toiselle vaeltavan vihan taustalla oli, mistä se kumpusi.

Ilman vanhoja kirjeitä Schulman ei olisi kohdannut isoäitinsä salattua tarinaa, josta isoisä sai vihalleen motiivin. Hän sai käsiinsä 23 kirjettä kesältä 1932. Kirjeitä, jotka olisi jonkun mielestä varmasti pitänyt polttaa, vaaleanpunaisella silkkinauhalla yhteen sidottuja. Ne sisälsivät Schulmanin isoäidin Karin Stolpen ja kirjailija Olof Lagercrantzin salaista kirjeenvaihtoa. Ne kertoivat rakkaudesta, jota ei olisi saanut olla, jolle ei ollut elämässä tilaa – ja silti se oli kokijoilleen suurinta ja puhtainta rakkautta, joka ei kai koskaan sammunut. Keskeisenä lähteenä Schulmanin salapoliisintyölle oli myös Lagercrantzin päiväkirja, josta kielletyn suhteen luonne avautui vilpittömimmillään.

Schulmanin isoisä Sven Stolpe ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi tämän lyhyeksi jäänyttä uskottomuutta. Henkistä väkivaltaa hän oli harjoittanut jo ennen Karinin ja Olofin kohtaamista, mutta siitä hän sai päähänpinttymän ja alistamisen työkalun loppuelämäkseen. Sven Stolpen naiskuva oli kestämätön, eikä avioero ollut hänen periaatteidensa vuoksi mahdollinen. Jo lapsuudestaan Alex Schulman muistaa havaintojaan siitä, miten isoäiti pelkäsi isoisää, miten arvaamattomina leimahduksina isoisän raivo purkautui esiin.

Ruotsissa jo vuonna 2018 ilmestynyt kirja (Bränn alla mina brev) on herättänyt huomiota myös sen vuoksi, että se liittyy siellä kulttuurin merkkihenkilöiden elämään. Alex Schulmanin isoisä Sven Stolpe (1905–1996) oli tunnettu kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Olof Lagercrantz (1911–2002) oli kirjailija, toimittaja ja Dagens Nyheterin päätoimittaja. Tunnettu kirjailija on myös hänen poikansa David Lagercrantz (s. 1962), joka auttoi Alex Schulmania (s. 1976) löytämään nuo kirjeet, joita ei onneksi poltettu. Karin Stolpen (1907–2003) isä Hans Von Euler-Chelpin sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1929.

Ilman edesmenneiden ihmisten kirjeitä, päiväkirjoja ja muita kirjoituksia Schulman ei olisi voinut selvittää oman hallitsemattoman vihamielisyytensä arvoitusta. Eihän enää polteta kirjeitämme.

2

Somekanavien selaaminen on tauti, joka vie turhan usein mukanaan. Selaan virtaa eteenpäin, kellun pinnalla, välillä sukellan johonkin aiheeseen syvemmälle. Korona sitä ja tätä; ilmastonmuutos; Linkola oli humaani, eipäs kun fasisti; avustukset on jaettu väärin; kasvonaamio pitää olla eikä kannata missään nimessä olla; kylläpäs – eipäs; tykkää – ei tykkää.

Eri suuntiin tempovan hälinän väliin ilmestyy yllättäen keitaita: vanhan maalauksen ihmeellinen valo, ajatustottumuksia terveellisesti raiteiltaan sysäävä nykytaideteos. Voin pysähtyä, unohtaa ohi kohisevan näennäissisältövirran ja rauhoittua. Ajattelen, ettei mikään ole tärkeämpää kuin keskittyä maalaamaan tai tuomaan ajattelua visuaalisten keinojen avulla näkyväksi. Rakastun taiteeseen yhä syvemmin. Hyvä teos on ajattomuuden hipaisu.

Kuvataiteeseen keskittyviä sivuja ja ryhmiä löytyy pilvin pimein. Suosikkiseurattaviani ovat esimerkiksi Female Artists in History (Facebookissa) ja monien isojen taidemuseoiden kanavat (Instagramissa). Taiteilijoilla on omia somekanavia, joita voi seurata. Poikkeusolojen aikana #kulttuurivinkki esittelee päivittäin kuuden eri taiteilijan teoksia Instagramissa. Kun galleriat ja museot ovat kiinni, sometaide on yhä tärkeämpää. Se asettaa sekavan aikamme hälinää siedettäviin mittasuhteisiin.

Samalla on riipaisevaa tietää, että matkapuhelimen näytöltä katsotut valokuvat teoksista ovat litistetty ja kavennettu näkymä siihen, mitä taiteen todellisuus on. Kun museot, galleriat ja kirjastot avaavat ovensa, olen jälleen vapaa.

3

Charlotte Salomonin elämäntyö, teatteriesityksen muotoon rakennettu kokoelma guassimaalauksia ja niihin kuuluvia tekstejä, on kirjamuodossaan lumoava ja liikuttava. Kirjan alla lähes vuosikymmenen valmistuakseen vaatinut puhdetyö. Kuva: Katri Kovasiipi

”Pidä tämä turvassa. Tässä on koko elämäni”, sanoi Etelä-Ranskassa natseja pakoillut, Berliinissä vuonna 1917 syntynyt taiteilija Charlotte Salomon antaessaan ystävälleen paketin hiukan ennen vangituksi tulemistaan syyskuussa 1943. Juna vei hänet Auschwitziin, jossa hän menetti henkensä ensimmäisen siellä viettämänsä tunnin aikana. Villefranche-sur-Meriin jääneessä paketissa oli yli 800 Salomonin tekemiä guassimaalausta, joissa hän kertoi oman ja perheensä tarinan.

Salomonin maalauksista koostuu rakenteeltaan teatteri- tai operettiesityksen ideaa noudattava, kolmenäytöksinen kokonaisuus nimeltä Life? Or theatre?

Sain syntymäpäivälahjaksi Taschenin julkaiseman kirjaversion, johon on valikoitu mukaan 450 Salomonin maalausta teksteineen. Kirjassa ovat mukana myös Judith C. E. Belinfanten ja Evelyn Beneschin laajat artikkelit Charlotte Salomonista. Tämä paksu, pellavakantinen kirja on jo esineenä lumoava. Sen tarjoama tarina vaatii monia lähestymisiä, selailua, syventyvää lukemista, palaamista edellisiin kuviin, yksityiskohtien tutkimista, tunnelmien aistimista.

Salomonin kerrotaan olleen poikkeuksellisen sulkeutunut ihminen. Kaikki hänen naispuoliset lähisukulaisensa päätyivät itsemurhaan, myös hänen äitinsä silloin, kun tytär oli vasta noin kahdeksanvuotias. Ensin Charlottea yritettiin suojella kertomalla, että äiti oli kuollut influenssaan.

Kun totuus lähisuvun naisten kohtaloista myöhemmin valkeni nuorelle Charlottelle, hän mietti, onko hänelle itselleenkään tarjolla muuta reittiä kuin tätinsä, äitinsä ja isoäitinsä itsetuho. Hän kuitenkin valitsi elämän ja piirtämisen.

Valintaan vaikutti voimakkaasti hänen äitipuolensa, operettilaulaja Paula Salomon-Lindbergin laulunopettajana toiminut Alfred Wolfson. Ensimmäisessä maailmansodassa saamansa vaikean sotatrauman kanssa kamppaillut Wolfson kehitti teorioita luovan toiminnan parantavasta vaikutuksesta traumoihin. Tämä vaikutti suuresti Charlotteen.

Hänen piirroksistaan ja maalauksistaan kumpuaa voimakas sisäinen elämä ja kyky ilmaista tiheästi tapahtumia ja tunnelmia. Salomonin guassityöt ovat teksteineen väljästi ajatellen jopa sarjakuvamaisia tai elokuvan storyboardin kaltaisia. Samalle arkille on kuvattu siirtymiä, jatkumia, tapahtumien toisteisuutta. Värimaailmat vaihtelevat sameansynkistä kesäisen auringonvalon hehkuun. Kuvantekijän tarve tavoittaa tapahtumien kaunistelematon totuudellisuus on hätkähdyttävää ja kiehtovaa.

Syksyllä 1943 Charlotte Salomon ja hänen syntymätön lapsensa joutuivat Auschwitzin junasta suoraan kaasukammioon. Nykyään hänen elämäntyönsä löytyy kokonaisuudessaan Amsterdamista, Juutalaisen historian museosta.

4

Jiddišinkielisessä Netflix-sarjassa Unorthodox Esty (Esther Shapiro) pakenee tiukan uskonnollisuuden rajoittamaa elämää New Yorkista Berliiniin. Kuva: Netflix

KUVA2 Charlotte Salomon ja puhdetyö

Olen ollut melko ahkera suoratoistopalvelujen käyttäjä jo ennen näitä outoja aikoja. Nyt hyviä sarjoja ahmaistaan kodissani kiihtyneellä vauhdilla.

Yksi viime aikojen parhaista katselukokemuksista on ollut Netflixin neliosainen minisarja Unorthodox. Se kertoo äärimmäisen vanhakantaiseen, New Yorkin Williamsburghissa elävään hasidijuutalaisyhteisöön kuuluvan ja siitä irti pyristelevän nuoren naisen tarinan.

Esty (Esther Shapiro) on vanhojen tapojen mukaisesti naitettu hyvin nuorena vähintään yhtä nuorelle miehelle. Ujosti yhteiselämäänsä aloittavan pariskunnan tehtävänä on perustaa perhe ja saada lapsia. Yhteisön sisäänkirjoitettuna sääntönä on, että lapsia on saatava aikaan mahdollisimman pian – paikkaamaan niitä kuutta miljoonaa, jotka murhattiin toisen maailmansodan aikana Saksassa.

Estyn äiti on yhteisön jättänyt ja sen hylkäämä, ja on asunut jo kauan Berliinissä. Hän on musta lammas, jota Esty ei tunne.

Yritettyään sopeutua vaimon rooliin viisi lapsetonta vuotta Esty pakenee äitinsä järjestämän kaksoiskansalaisuuden turvin Berliiniin, mutta ei suinkaan riennä ensimmäiseksi äitinsä helmoihin. Tässä vaiheessa Esty on vasta 19-vuotias. Hän on haparoiva mutta elämän suomille mahdollisuuksille avoin, löytää hetkessä ystäviä ja mahdollisuuden alkaa rakentaa omaa elämäänsä Berliiniin. Samaan aikaan aviomies ja hulttioserkku lähetetään kotoa New Yorkista palauttamaan Esty ”ainoalle oikealle” paikalleen.

Juonikuvio voisi olla mistä tahansa viihdesarjasta. Unorthodox onnistuu kuitenkin ylittämään itsestäänselvyydet. On mahtavaa kuunnella jiddišinkielistä replikointia. Hasidijuutalaisten kulttuuria ja tapojen yksityiskohtia on kuvattu mahdollisimman totuudenmukaisesti. Yhteisön ahdasmielisyyskin on tavallaan loogista: sen taustalla on pahin mahdollinen trauma, sillä yhteisön ovat perustaneet toisen maailmansodan natsivainoista Yhdysvaltoihin paenneet juutalaiset.

Tyttöjen ja naisten kannalta ahdistavat säännöt ja vaatimukset esitetään historian valossa tavallaan ymmärrettävinä, mutta Estyn tärkeä tehtävä on pystyä purkamaan ne omalta osaltaan, jotta hän voisi ylipäänsä elää. Hän kokee olevansa erilainen, onhan hänellä oma tahto ja omia tarpeita. Kun häneltä kysytään, miksi hän pakeni, hän vastaa: ”Jumala vaati minulta liikaa.”

Näyttelijäntyö on keskittynyttä, etenkin Estyä näyttelevä israelilainen Shira Haas on ihastuttava, lintumainen, upean herkkä ja ilmaisuvoimassaan syvällinen.

Sarja ei lankea mustamaalaamaan myöskään Estyn kasvuyhteisöä, vaikka etenkin Estyä jahtaavan serkkupoika-Moishen käytös on varsin konnamaista. Yhteisön suomasta vankasta turvasta ulkomaailmaan heitetyn Estyn tietty turvattomuuskaan ei jää vaille huomiota. Erinomaisen sarjan pääkäsikirjoittaja on Anna Winger, ohjaaja Maria Schrader, ja sen tarina perustuu Deborah Feldmanin muistelmateokseen Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots (2012).

5

Uusia lankoja on ihanaa hankkia. Olen tehnyt sitä parikymmentä vuotta käytettävissä oleviin säilytystiloihin nähden liikaa. Minulla on yleensä tekeillä monta käsityötä, joista nopeimmin etenee se, jota voi tehdä televisiota katsellessa. Toisaalta monimutkaisten pitsi- ja kirjoneulekuvioiden tekeminen on kiinnostavinta. Ohjelehtien ja -kirjojen selailu on jännittävää ja inspiroivaa. Käsityölehtien tilaamisen olen tosin ehdottomasti lopettanut, koska on ahdistavaa, ettei innostavia malleja ehdi koskaan toteuttaa.

Sitten tulivat nämä olot. Ei voinut enää lähteä elokuviin, teatteriin, näyttelyihin, keikoille, ravintolaan, ei edes kirjastoon. Huhtikuulle säästetty talviloma vietettiin kotona eikä suinkaan sillä matkalla, joka oli jo varattu ja maksettu. Onneksi voi kuunnella äänikirjaa ja tehdä samalla käsitöitä. Käsityön avulla keskittyminen syvenee, eikä äänikirjan juonikaan ala lipsua ohi mielen samalla tavalla kuin vaikka ulkona kuljeskellessa.

Minulla oli ollut ehkä lähes kymmenen vuotta tekeillä kunnianhimoinen, keväänvihreä, pitkä pitsihuivi. Tein sitä pätkän aina välillä ja unohdin sitten vuosiksi kaapin pohjalle odottamaan parempia aikoja.

Pääsiäisen tienoilla opettelin kuvion tekemisen jälleen. Kuuntelin Mika Waltarin Turms kuolematonta äänikirjana ja annoin puikkojen tehdä työtään. Äänikirja kesti kauan, kymmeniä tunteja. Unohdin ottaa mittanauhan välillä esiin. Huivin tavoitepituus oli noin kaksi metriä. Vahingossa tein melkein puoli metriä liikaa, koska oli niin mukavaa vain tehdä ja kuunnella. No, menee se noinkin.

Katri Kovasiipi