Eliot Sumner sarjassa Surman susi. Kuva: Johan Paulin / Nordic Drama Queens / MTV

1

Äskettäin elokuvateattereihin tullut Lorna Tuckerin ohjaama dokumenttielokuva Garbo: Where Did You Go? juoksutti aikoinaan maailman tunnetuimpiin filmitähtiin kuuluneen Greta Garbon elämäkertatietojen, valokuvien ja elokuvanäytteiden rinnalla puhetta Garbon ”mystiikasta” eli arvoituksellisuudesta, joka liittyi häneen ja hänen omaehtoisesti valittuun poistumiseensa julkisuudesta.

Garbo inspiroi myös muita taiteilijoita. Elokuva-arvostelijana toiminut kirjailija Graham Greene piti suuressa arvossa Garbon kykyä syvään aitoon tuskaan. Kappaleessaan Quicksand David Bowie puolestaan lauloi: ”I’m the twisted name on Garbo’s eyes”.

Garbon myyttiä ovat rakentaneet valokuvaajien toteuttamat Garbo-muotokuvat. Maineikkaimpia niistä ovat Henry B. Goodwinin ja Ferdinand Flodinin teini-ikäisestä Garbosta Ruotsissa ennen hänen Hollywoodiin lähtöään ottamat kuvat.

Garbosta alettiin toden teolla tehdä tähteä vuonna 1925 valokuvaaja Arnold Genthen Vanity Fair -lehdelle ottamilla valokuvilla. Sittemmin MGM-yhtiö muokkasi Garbon ulkonäön kokonaan uusiksi: kampaus muutettiin, kulmakarvat nypittiin ja kroppa laihdutettiin. Garbon uusiksi laitattaminen ei tietenkään estänyt MGM-yhtiötä hyödyntämästä Garbon vanhoilla mykkäelokuvillaan saamaa mainetta viettelijättärenä.

Vaikka dokumenttielokuva ei sipaisekaan mitään tästä, niin silti se yllyttää näkemään lisää Garbon elokuvia nähtäväksi ja kirjoja luettavaksi.

Lue Garbo-elokuvan arvio täältä.

2

Olin hyvin vaikuttunut jos kohta myös uupunut luettuani sarjakuvataiteilija, kuvittaja, elokuvaohjaaja Marjane Satrapin toimittaman sarjakuvakokoelman Nainen, elämä, vapaus (WSOY, 2024).

Iranin naisten syksyllä 2022 tapahtuneen kansannousun inspiroimaan teokseen on koottu 24 novellimaista sarjakuvana toteutettua episodia. Teos ei jää pelkäksi aktivismiksi, vaan siinä nähdään Mahsa Aminin kuolemasta syntyneet mielenosoitukset oireena Iranin laajemmasta historiallisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Mielenosoituksissa ei ollut kyse pelkästään yhden väkivaltaisen kuoleman protestoinnista, vaan siinä purkautui turhautumista vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja kestäneestä naisten vähättelystä ja alistamisesta.

Sarjakuvakokoelma näyttää miten toivottomalta elämä voi tuntua teokratiassa, jossa kaikki valta on imaameilla. Nainen, elämä, vapaus sopii erinomaisesti oheismateriaaliksi Mohammad Rasoulofin helmikuun alkupuolella ensi-iltansa saaneelle Pyhän temppeliviikunan siemen -elokuvalle.

Lue Ilkka Valpasvuon arvio Satrapin sarjakuvateoksesta täältä ja Antti Selkokarin arvio Pyhän temppeliviikunan siemen -elokuvasta täältä.

3

Tv-sarja Surman susi kiehtoo pohjoisella valolla ja melkein vähäeleisyydessään ja vähäsanaisuudessaan melkein suomalaistyyppisellä pitkien katseiden huumorilla, mikä on luonnollista Suomen rajan tuntumaaan, Pohjois-Ruotsin Haaparantaan sijoittuvassa sarjassa.

Surman suden päähenkilö on sikäläinen poliisi Hannah Wester, jota esittää Eva Melander. Hänen muistettavin aiempi roolinsa oli Rebecka Martinsson -sarjassa siekailemattomana kiirunalaispoliisina. Hannah elää hiljenevässä avioliitossa Thomas-miehensä kanssa, ja nuoren Gordon-pomon kanssa pidetään yllä salasuhdetta. Hannan ja Thomasin avioliittoa värittävät muistot lapsena kadonneesta tyttärestä.

Surman susi -sarjan tapahtumat käynnistyvät, kun seudulta löytyy susia, joiden vatsassa on ihmisen jäänteitä. Se taas juontuu kaupungissa ja sen liepeillä liikkuvista huumerikollisista, joiden jäljiltä metsiin jää ihmisruumiita susien järsittäväksi.

Ruotsalaiskirjailija Hans Rosenfeldtin rikosromaaniin pohjautuva sarja saattaa paikoin tuntua kuin kotimaiselta elokuvalta, sillä muuttotappioseudun autioituvissa kylissä asuu kosolti absurdiin komiikkaan taipuvaisia luusereita. Surman suden keskeisiin hahmoihin kuuluu arvoituksellisen sulkeutunut ja kylmän tehokas venäläismafian tappaja Katja, jota esittää muusikko Stingin tytär Eliot Sumner.

Surman susi MTV Katsomossa.

4

Pidinpä itseäni onnekkaana, kun pääsin Helsingin Musiikkitalolle konserttiin, jossa italialainen sopraano Roberta Mameli esitti italialaisten barokkisäveltäjien Hamlet-aarioita. Osana suhteellisen vähälukuista yleisöä sai tuntea nauttivansa kaikessa rauhassa maailmanluokan esiintyjästä.

Hamlet-teemoitetun konsertin ohjelmisto oli pääosin peräisin Francesco Gasparinin Ambleto-oopperasta. Muidenkin italialaissäveltäjien aiheesta tekemää, jo kadonneeksi uskottua musiikkia oli otettu mukaan. Orkesterina toimi lyonilainen Le Concert de l’Hostel Dieu, jonka tarkkaa ja kirkasta soittoa kelpasi ihastella. Vaikka konsertti jo menikin, pääosa sen ohjelmistosta on kuultavissa Mamelin The Ghosts of Hamlet -levyllä.

Mameli on jo julkaissut toistakymmentä levytystä ja esiintynyt runsaasti ns. vanhan musiikin konserteissa esittäen Purcellin, Vincin, Vivaldin ja Rameaun musiikkia. Mamelin äänen voimallinen sointiväri ja kirkkaus kuuluivat parhaiten Domenico Scarlattin Nella mia sfortunata prigionian kaltaisissa aarioissa.

5

Oli varsin kiinnostavaa nähdä amerikkalaisohjaaja Robert Eggersin versio saksalaisesta kauhuelokuvan klassikosta, F. W. Murnaun Nosferatusta (1922). Kiinnostavinta Eggersin elokuvassa on, miten omakseen hän oli tehnyt tarinan, josta olisi tumpelomman tekijän käsissä tullut tympeä Dracula-leffa.

Eggers luovii elokuvassaan Bram Stokerin alkuperäisromaanin ja oman, historiaa henkivän näkemyksensä välillä. Eggers on elokuvastaan niin tohkeissaan, että haksahtaa välillä ihastelemaan sen pintaa muistamatta pitää tarinaa käynnissä.

Elokuvasta tekee poikkeuksellisen se, ettei siinä kertaakaan edes mainita sanaa ”Dracula”, eikä veren imeminen muuta ketään vampyyriksi, heikentää vain. Karvakasan alle liki tunnistamattomaksi naamioidun Bill Skarsgårdin roolinimi kreivi Orlok on peräisin Murnaun elokuvasta, jonka joitain kuvia Eggersin elokuva mukailee. Kauhuviihteenä Eggersin Nosferatu ainakin toimii, se vie ajatukset tehokkaasti pois nykyhetkestä.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua