1

Rod Stewart harrastaa pienoisrautateiden rakentamista. Ei sillä tavalla kuin kuka tahansa meistä voi sanoa ”harrastavansa” vaikkapa lenkkeilyä vaan ihan hemmetin tosissaan harrastaakin.

Stewart asuu Los Angelesin Beverly Hillsissä hulppeassa 1 746 neliömetrin kartanossa, jonka hän vuonna 1991 osti noin 12 miljoonalla dollarilla. Asunnossa on kahdeksan makuuhuonetta, kolmetoista kylpyhuonetta – ja pienoisrautateille omistettu ullakkotila.

Stewart alkoi rakentaa pienoisrautatietään vuonna 1993. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, se on vihdoin valmis. Nopeaa toimintaa!

Laulaja esittelee silmäteräänsä Railway Modeller -aikakauslehden joulukuun numerossa, kädet puuskassa kansikuvassa myhäillen.

Daily Mailin julkaisemasta referaattiartikkelista käy ilmi, että Stewartin pienoisrautatie on 265 neliömetrin eli lähes viiden keskimääräisen suomalaiskaksion kokoinen. Laulaja on nikkaroinut sitä kahden apurinsa kanssa kaikki nämä vuodet, oman toimen ohessa; kiertueilla on ollut tapana varata hotelleista raspikurkulle ylimääräinen huone pienoismallien väkertämistä varten.

Grand Street And Three Rivers City -niminen pienoisrautatiekokonaisuus ei kuvaa mitään olemassa olevaa maisemaa vaan on mukavan realistinen yhdistelmä maisemia, joita Stewart on elämänsä aikana valokuvannut tai jotka ovat muuten hänen silmäänsä miellyttäneet. Siltojen, satamien, tehtaiden, pilvenpiirtäjien sekä aikakaudelle ominaisten ajoneuvojen ja junanvaunujen muodostamassa maisemassa on paljon 1940-luvun Yhdysvaltoja, mutta myös maailmansotien jälkeistä Pohjois-Lontoota, jossa Stewart kiskojen varressa varttui.

”Näen kauneutta siinä, missä muut näkevä vain rumuutta”, Stewart raakkuu.

Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että noin 1970-luvun puoliväliin asti Rod Stewart teki suunnilleen maailman parasta musiikkia. Sen jälkeen ei.

2

Askartelun iloista saa lukea myös englantilaisen musiikkitoimittajan David Stubbsin mainiossa tietokirjassa Mars by 1980 – The Story of Electronic Music (Faber & Faber, 2018).

Seitsemääntoista lukuun jaettu opus käy läpi sähköisen musiikin kehityskaaren modernin klassisen pioneereista Cagesta ja Stockhausenista Miles Davisin ja Sun Ran kaltaisiin jazzin uudistajiin sekä Kraftwerkin, Depeche Moden ja Skrillexin kaltaisiin popin kokeilijoihin.

Hauskimmat tarinat sijoittuvat kuitenkin aivan kirjan alkuun – esimerkiksi tarina Telharmoniumista, joka on yksi mahdollinen vastaus kysymykseen maailman ensimmäisestä syntetisaattorista. Thaddeus Cahillin 1890-luvun lopulla suunnittelema laite tuotti ääntä magneettien ja kelojen avulla, hiukan kuin Hammond vuosikymmeniä myöhemmin.

Mutta se oli hitosti isompi.

Jos alkuperäinen Hammond painaakin lähes 200 kiloa, ilmoittavat historiankirjat Telharmoniumin toisen ja kolmannen version painoksi hulppeat 200 tonnia. Leveyttä hirviöllä oli lähes 20 metriä.

Maailman viimeinen Telharmonium romutettiin 1960-luvun alussa. Surun päivä meille kaikille, paitsi roudareille.

3

Vuonna 1982 sai ensi-iltansa yhdysvaltalaisen Godfrey Reggion Koyaanisqatsi, yksi kokeellisen dokumenttielokuvan merkkiteoksista. (Tapahtui vuonna 1982 tietysti kaikenlaista muutakin, mutta ei mennä nyt siihen.)

Varsinaista juonta Koyaanisqatsissa ei ole, eikä dialogia kuulla. Elokuva koostuu lähinnä hidastetusta ja nopeutetusta filmimateriaalista, jota on kuvattu eri puolilla Yhdysvaltoja, ”muun muassa Canyonlandsin kansallispuistosta, Navajon hiilivoimalasta, ruuhkasta Los Angelesin moottoritiellä, New Yorkin pilvenpiirtäjistä ja Pruitt-Igoen epäonnistuneesta asuntoprojektista Saint Louisissa”, tietää Wikipedia kertoa.

Koyaanisqatsi on maineestaan paljon velkaa Philip Glassin säveltämälle musiikille, jonka ansiosta se tuntuu ehkä syvällisemmältä kuin onkaan. Vaikka toki on sanottava, että jos elokuva hieman kliseiseltä tänä päivänä tuntuukin, johtuu se enimmäkseen siitä miten onnistuneesti se visuaalisessa tykittelyssään enteili internet-ajan loputonta kuvavirtaa.

Ja kiitos nimenomaan internetin, nyt voimme kokea oman ainutlaatuisen koyaanisqatsimme (tarkoittaa ”tasapainotonta elämää”) vaikka joka päivä. Gifaanisqatsi – A Random Koyaanisqatsi Generator -sivusto pöyhii internetin äärettömästä videoaarteistosta hidastettua ja nopeutettua kuvamateriaalia, jota se yhdistelee algoritmin sumealla logiikalla Glassin Koyaanisqatsiin säveltämään musiikkiin.

Testataanpa. Painan ”play” ja näen seuraavaa.

Hidastettuna: nyrkkeilyhanska mäjähtää nyrkkeilijän kasvoihin, aseen iskurin liikettä, virtahepo lipoo vettä, rullalautailijan temppu, juokseva koiralauma, kourallinen pähkinöitä uppoaa sulatettuun suklaaseen, basisti heiluttaa tukkaansa, näkymä toimituksesta, hiippaileva kissa – ja nopeutettuna: piirrosanimaatio ikkunan takan liikkuvista pilvistä, ilmakuvaa kaupunkimaratonista, loimuava leirinuotio, timelapse-kuvaa suurkaupungin silhuetista, vuoristopuron solinaa, buddhalaisten munkkien lasimaalausta, Ikea-laatikoiden kokoamista – ja jälleen hidastettuna: pariskunta putoaa ilmapatjalle, Bollywood-hahmo heittää veitsen kohti napatanssijaa – ja niin edelleen.

Godfrey Reggio kyhäsi Koyaanisqatsia noin seitsemän vuotta. Gifaanisqatsi tekee ”saman” silmänräpäyksessä. Mahtaa Reggiota harmittaa!

PS. Tänään tiistaina 26.11. kello 18 (ja myöhempinäkin päivinä) kannattaa tehdä niin kuin minä sanon ja suunnata kohti lähintä Finnkinon elokuvateatteria. Illan event cinema -herkkuna nähdään The Metropolitan Operan uusi produktio Akhnatenista, egyptiläisten faaraoiden aikaan sijoittuvasta oopperasta, jonka Philip Glass sävelsi ja kirjoitti Stuttgartin kaupunginteatterille vuonna 1984, kun nämä niin kauniisti pyysivät.

4

Joulukuussa 2016 yhdysvaltalainen media kohahti, kun sadat julkisuuden henkilöt ja ”vaikuttajat” julkaisivat samanaikaisesti Instagramissa salaperäisen kuvan oranssista laatasta.

Laatan klikkaaminen käynnisti Fyre Festival -nimisen tapahtuman mainosvideon, jossa ykköskategorian supermallit ilakoivat bikinisillään Bahaman Exuma-saarten hohtavalla rantahietikolla drinkkejä siemaillen ja valtameren sinessä puolikoiden, koska miksipäs ei.

Fyre Festival lupasi tarjota vain parasta ruoan, taiteen ja musiikin saralla. Festivaali takaisi kävijöilleen festivaalikokemuksen ”mahdollisuuden rajojen tuolla puolen”.

Festivaalin markkinointistrategia oli nerokas. Vaikka liput kustansivat omaisuuden, ne revittiin käsistä – sillä kukapa meistä ei haluaisi heikkona hetkenään ilakoida bikinisillään olevien ykköskategorian supermallien kanssa Bahaman Exuma-saarten hohtavalla rantahietikolla drinkkejä siemaillen ja valtameren sinessä pulikoiden, jos vain lompakko kestää.

Harmi vain, ettei festivaaliorganisaatio pystynyt pitämään ensimmäistäkään lupauksistaan. Jatkuvien ongelmien ja vastoinkäymisten jälkeen Fyre Festival peruttiin – mutta vasta siinä vaiheessa, kun festivaalivieraat oli houkuteltu ansaan myrskyn riepottelemalle saarelle, jossa ei ollut esiintyjiä, ruokaa eikä oikein sähköäkään.

Fyre Festivalin karmea tarina on tähän mennessä kiteytynyt Trevor DeHaas -nimisen henkilön Twitter-kuvaan, jossa komeilee etukäteen mainostettujen julkkiskokkien unelmabrunssien sijasta kaksi palaa ranskanleipää, kaksi siivua aamupalajuustoa, puolitoista siivua tomaattia ja kourallinen apeaa salaattia.

Netflixin dokumenttielokuva FYRE: Luksusfestivaali, joka lässähti (ohj. Chris Smith, 2019) käy läpi festivaalin tarinan hybriksestä katastrofiin ja saa vihaamaan ihmiskuntaa taas hieman enemmän. Katastrofin takana ei ollut pelkästään liiallista kunnianhimoa, epäonnea tai sympaattista tohelointia, vaan valheita, petoksia, kavalluksia, piittaamattomuutta ja hyväksikäyttöä.

Festivaalin toimitusjohtajasta Billy McFarlandista kertovan Wikipedia-artikkelin otsikkorivillä hänen tittelikseen on määritelty ”fraudster”, huijari. Ei olisi väärin, jos sanoisivat pahemminkin!

5

Rakastan Twin Peaksiä, etenkin sarjan keskeytymisen jälkeen ensi-iltansa saanutta ja paljon parjattua Fire Walk With Me -elokuvaa (1992) sekä vuonna 2017 HBO:n suoratoistopalvelussa esitettyä kolmatta tuotantokautta, kolkkoa ja etäistä The Returnia.

Rakastan myös Twin Peaksin vatvomista sen kaikissa muodoissaan. Minua kiinnostavat yhtä lailla sarjan katsojissaan synnyttämät tulkinnat ja mielikuvat kuin pilkkuaviilaavat teoriat siitä, mitä sarjassa juonen tasolla itse asiassa ”tapahtuu” tai mitä David Lynch ja Mark Frost ovat sillä halunneet mahdollisesti ”kertoa”.

Jos asiaa olisi kysytty minulta kaksi kuukautta sitten, olisin maininnut suosikki-Peaks-teoreetikokseni Electricity Nexus -blogin John Barnardyn. Olen pitänyt etenkin Barnardyn viisiosaisesta artikkelista Navigating Between the Two Worlds, joka avaa perusteellisesti The Returnissa mahdollisesti nähtyjä ”todellisuuden” tasoja ja niiden asteittaisia vaihteluita. Vaikeaselkoista ja puisevaakin tekstiä, mutta ennen kaikkea tiukkaa asiaa.

Lokakuun lopulla löysin kuitenkin monen muun sarjan fanin tavoin itselleni uuden Twin Peaks -auktoriteetin. Hän on Rosseter, elektronisten pelien maailmasta hiljalleen elokuvien pariin siirtynyt yhdysvaltalaisvloggaaja.

Rosseterin YouTubessa julkaisema neljän ja puolen tunnin (!) mittainen analyysivideo Twin Peaks ACTUALLY EXPLAINED (No, Really) on nimetty niin röyhkeästi, että jollei se olisi lunastanut lupaustaan niinkin täydellisesti kuin lunastaa, olisin julistanut sitä kohtaan ikuisen sodan.

Mutta se on upea, ehjä, ihana, kunniahimoinen, selkeästi jäsennelty ja kaunis ja rakastan sitä.

En paljasta teoriasta tässä sen enempää, koska a) en halua riistää keneltäkään videon katsomisen ja sen synnyttämien oivallusten nautintoa ja b) se ei käy ihan käden käänteessä.

Sillä kuten Rosseter videon massiivista mittaa perustelee: ”You kind of have to explain everything before you can explain everything.”

Sen kuitenkin lupaan, ettei videon katsominen ja mahdollinen ”totuuden paljastuminen” suinkaan tapa kiinnostusta Twin Peaksiä kohtaan (kuten vaikkapa kaikenlaisia selityksiä kavahtava David Lynch saattaisi ajatella) vaan päinvastoin syventää entisestään kokemusta sarjasta ja sytyttää kipinän katsoa ja lukea koko hoito jälleen kerran uudelleen, uusin silmin.

Antti Lähde