The Kinks vuonna 1967: Pete Quaife, Dave Davies, Ray Davies ja Mick Avory. Kuva: Yle Pressi

1

Bruce Springsteen -faneille riittää nyt herkkua. Tuore E Street Bandin kanssa viidessä päivässä äänitetty Letter to You -albumi rokkaa pätevästi, minkä lisäksi tarjolla on komea dokumentti levyn teosta.

Itse en ole sitä vielä nähnyt, joten hehkutankin tässä viimevuotisen Western Stars -sooloalbumin pohjalta tehtyä samannimistä konserttielokuvaa. Siinä Pomo esittää albuminsa lempeän tutkiskelevia kantripop-lauluja ison orkesterin kanssa. Tyyssijana toimii artistin tiluksilla sijaitseva, 1800-luvulta peräisin oleva lato, joka näyttää värivaloissa kuin kirkolta.

Yleisöä on paikalla kourallinen, esitys kuulostaa upealta ja tunnelma on mitä lämpimin. Välissä Bruce avaa taipumustaan autometaforien käyttöön, filosofoi elämää ja kertailee uraansa uljaiden amerikkalaismaisemien ja vanhojen filminpätkien heijastuessa taustalle. Tämäkin dokumentti sen taas todistaa: Bruce Springsteen on herkkä, viisas ja humaani mies.

2

Bluesrockin arvoituksellisimmasta yhtyeestä ZZ Topista ei ole vielä dokumenttia tehtykään, mutta ohjaaja Sam Dunn muuttaa tilanteen tuoreella työnäytteellään, joka on katsottavissa Yle Areenalla. Pätevä rock-dokumentti ZZ Top: That Little Ol’ Band From Texas menee yhtä suoraan asiaan kuin bändin biisit. Se avaa bändin värikkäitä vaiheita sujuvassa rytmissä ja antaa trion itsensä kertoa, miten jo vuonna 1969 käynnistynyt ura urkeni baarinnurkista stadioneille ja MTV:n ikonisiin musiikkivideoihin.

Hyvän kerronnan lisäksi dokkarissa riittää rouheaa teksasilaista ZZ Top -jytää, joka soi taustalla mutta myös bändin varta vasten dokumenttia varten esittämänä. Hauska anekdootti on muun muassa se, että uransa alkumetreillä trio soitti kolme tuntia putkeen shufflea C-duurista, kunnes asia kirkastui: tämähän toimii, jatketaan tästä! Tutun särösoundin salaisuudenkin paljastaminen on kiintoisaa. Kerrontaa kuljetetaan myös animaatiopätkillä, mikä sopii bändin sarjakuvamaiseen imagoon.

Ja toki tavaramerkiksi muodostuneista parroistakin puhutaan. Huvittavaa on se, että bändin rumpali Frank Beard on trion jäsenistä ainoa siloposki.

3

Yle Areenan esittämä Rockin klassikkolevyt: The Kinks alkaa kartoittamalla yhtyeen nousua 1960-luvun britti-invaasion keskeisimpien nimien joukkoon. Päähuomion saa kuitenkin vuonna 1968 julkaistu The Kinks Are The Village Green Preservation Society -albumi, joka ei isommin menestynyt mutta joka on myöhemmin nostettu kaanoniin.

Albumi on peribrittiläinen tutkielma ihmisestä ja yhteisöstä, ja samoin itse dokkari on niin brittiläinen kuin olla voi. Yhtyettä ja sen mestariteosta analysoidaan kiintoisasti, ja bändin jäsenetkin ovat äänessä. Nokkamies Ray Daviesin nerous nousee keskiöön, vaikka tuoreiden haastattelupätkien perusteella mies vaikuttaa olevan nykyään aika pihalla. Dokumentin puhuvina päinä toimivat muun muassa Oasis-yhtyeen Noel Gallagher ja Madnessin Suggs. Mukaan on ympätty myös nuorta Ray Daviesiä esittävä kertojahahmo.

Kornihko ratkaisu, joka silti jollain tasolla toimii!

4

Netflixin Song Exploder – How Music Gets Made -sarja selvittää tunnettujen kappaleiden taustoja, syntyä, olemusta ja vaikutusta. Esimerkiksi R.E.M.:n Losing My Religionia käsittelevä jakso pääsee hyvin kiinni siihen, mitä taianomaista oli vuonna 1991 julkaistussa melankolisessa kappaleessa, jossa soi trendien vastaisesti mandoliini ja jossa ei ollut varsinaista kertosäettä.

Dokumentti palauttaa ääneen koko athensilaisnelikon mukaan lukien vuonna 1997 yhtyeen jättäneen rumpali Bill Berryn. R.E.M.-fanille tämä ihastuttava jakso on ihan pakollista katsottavaa.

Song Exploderin käsillä oleva kausi sisältää vain neljä osaa. Toivottavasti jatkoa seuraa.

5

Musiikilla voi olla valtava vaikutus pieneen ihmiselämään. Tämä tulee pysäyttävästi todeksi Yle Areenasta löytyvässä Anton Corbijnin dokumenttielokuvassa Depeche Mode: Spirits in the Forest, joka seuraa kuuden erimaalaisen “Deppari”-fanin elämää ja kertoo samalla heidän tarinansa. Kaikki kuusi päätyvät Depeche Moden Global Spirit Tour -kiertueen päätöskonserttiin Berliinin, jossa trion tummanpuhuvasta syntikkapopista otetaan irti aivan kaikki viimeistä kyyneltä myöten.

Konserttielokuvaa ja haastatteludokumenttia yhdistelevä konsepti toimii. Solisti Dave Gahanin koomiseksi äityvä lavakekkulointi on tosin melko raskasta katsottavaa, mutta se on lopulta pieni miinus.

Tomi Nordlund

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua