Viikingit: Valhalla. Kuva: Netflix

1

Televisiolle tehdystä keskiaikaviihteestä Viikingit, kanadalais-irlantilainen historiallisiin seikkailuihin keskittynyt fiktiivinen draamasarja, pääsi tietoisuuteeni vasta viime aikoina. Vuodesta 2013 tehty sarja keskittyi kiinteimmillään norjalaisviikinki Ragnar Lothbrokin (Travis Fimmel) pyrkimyksiin päästä vapaaksi ylempiensä holhouksesta, jotta hän voisi ryövätä rikkauksia lännestä. Hänen jälkeläisensä perivät saman innon päästä vaeltamaan ja rikastumaan.

Edetessään sarja tutustuttaa katsojansa keskiaikaisen Englannin ja Euroopan sota- ja kulttuurihistoriaan. Alkuaan kanadalaiselle History Channelille tehty sarja siirtyi pitkittyessään Netflixille, mikä johti väistämättömään vesittymiseen.

Parhaimmillaan sarjassa on näkynyt aitoa paneutuneisuutta keskiaikaisen elämäntavan etnologisiin taustoihin, kun taas historiallisten eurooppalaisten taistelulajien harrastajien keskuudesta on kuultu kärkästä arvostelua Viikingit-sarjan miekkailutyylien uskottavuudesta.

Kuudelle kaudelle edennyt ja liki 90-jaksoiseksi ehtinyt sarja sai jatkoa Viikingit: Valhalla -nimisenä. Siinä häämöttää pakanasoturien maailman loppu kristinuskon tehdessä selvää heidän elämäntavastaan.

2

Tamperelaissyntyisen juristin ja kirjailijan Jarkko Tontin viimeisin esseekokoelma Tarkoituksista ja keinoista (Docendo, 2022) summaa hyvin hänen näkemyksensä politiikasta, sananvapaudesta ja suomalaisen yhteiskunnan henkisestä liikkumatilasta, jonka hän on kokenut kaventuneen aivan liikaa, sillä hän tuntee identiteettipolitiikan ja sen myötä ”punavihreydeksi” kutsumansa poliittisen suuntauksen voittokulun edustavan vain kiivailevaa äärilaitaa.

Esseessään Identiteettipolitiikan tuhoista Tontti puhuu Mark Lillan teoksesta The Once and Future Liberal – After Identity Politics. Tontin mukaan Lilla rinnastaa nykyisen liberaalin identiteettipolitiikan reaganismiin, jossa ”kansalaisten keskinäisen solidaarisuuden on korvannut narsistinen individualismi, oman identiteettiryhmän sisään käpertyminen ja yhteisen kansalaisuuden käsite on kadonnut julkisesta keskustelusta”. Tontti näkee liiallisen omiin kupliin eriytymisen tuottavan haittaa, koska kokonaiskuva yhteiskunnasta katoaa.

Monissa kohdin Tontin paasaus tuntuu jankutukselta. Muitakin aiheita hänellä on kuin totalitaristiseksi kokemansa punavihreys. Hän rinnastaa David Grossmanin ja Väinö Linnan teoksia hyvinkin kiinnostavasti. Parhaimmillaan Tontin esseissä on suomalaisille skribenteille harvinaista älyllistä notkeutta nostaa Marvelin supersankarit ja Béla Tarrin Saatanatango-elokuva saman esseen rakennusaineiksi.

3

Viime viikkojen ensi-iltaelokuvista näyttelijäntyöltään komeimpia on ollut irlantilaiselokuva The Banshees of Inisherin. Sen kahdesta pääosanäyttelijästä roolihahmoltaan vaimeampi, äreää kansanmusiikkiviulistia ja viulunsoitonopettajaa esittävä Brendan Gleeson (s. 1955) ansaitsee vähintään yhtä paljon ylistystä kuin näyttelijäkollegansa Colin Farrell.

IMDB-tietokantasivuston mukaan Gleeson on näytellyt hyvinkin yli sadassa elokuvassa, tv-sarjassa tai tietokonepelissä. Hänen monialaisuutensa häkellyttää, oli työnä sitten dublinilaisen kansansankaririkollisen Martin Cahillin esittäminen tosipohjaisessa elokuvassa Alamaailman kenraali (1998), Winston Churchillin rooli tv-elokuvassa Into the Storm (2009) tai Hampstead-elokuvan (2017) kaltainen romanttinen komedia.

Näyttelee Gleeson ketä tai millaista ihmistä tahansa, niin hän tuo rooliin koko ammattitaitonsa sävykkyyden.

4

Ricky Gervaisin luoman After Life -sarjan parhaita hahmoja oli parodisen Diane Morganin esittämä paikallislehti Tambury Gazetten toimittaja, horoskooppeihin vakavissaan uskova Kath. Hän uskoo järkähtämättömästi uusien miessuhteiden mahdollisuuteen ja yrittää aina uudelleen, vain epäonnistuakseen surkeasti. Morgan on luonut oman uransa koomikkona ja näyttelijänä.

Morganin paras hahmo tähän mennessä on ollut Philomena Cunk, mukadokumentaarisen Cunk On Britain -sarjan herkullisen vähäjärkinen, tietämätön ja itsekeskeinen juontaja. BBC:llä nähdyn Cunk On Britain -sarjan parhaita paloja levisi klippeinä netissä arvostajien keskuudessa jo ennen kuin Philomena Cunk ehti tarttua koko inhimilliseen sivilisaatioon Netflix-sarjassa Cunk On Earth. Sarjan vihoviimeisessä osassa Cunk pääsee ihastuttavimmin tavoin mieltä nyrjäyttäviin kysymyksiin, kuten: Pitäisikö olla kaksi sosiaalista mediaa; yksi oikeassa ja toinen väärässä oleville?

5

Lempisarjakuviini kuuluvan aika-avaruusagentti Valerianin ja hänen vähintään yhtä neuvokkaan kumppaninsa Laurelinen seikkailuihin en vain väsy.

Huumorilla silattujen tieteisseikkailujen nykypäivässä kestävintä antia on visuaalisen kekseliäisyyden ohella se hienovarainen parodia, jota tekijät – useiden vuosien takaa – kohdistavat nykypäiväämme. Osansa saavat niin korruptio, sovinismi ja ahneuteensa uppoava kapitalismikin.

Juonilanka, jossa Valerian ja Laureline etsivät paikkaansa Galaxityn, tulevaisuuden Maan, ja avaruuspalvelunsa katoamisen jälkeen, henkii aitoa eksistentialistista ahdistusta. Sen voi nähdä ilmauksena sarjan tekijöiden ja samalla myös sen henkilöiden tulemisesta tietoiseksi omasta kuolevaisuudestaan. Kuin merkkinä siitä Valerian ja Laureline näkevät matkoillaan, miten tuho on kohdannut kaikkia universumin suuria sivilisaatioita.

Sarjan käsikirjoittaja Pierre Christin hyödynsi täydellisesti perehtyneisyyttään sosiologiaan, muihin yhteiskuntatieteisiin ja populaarikulttuuriin.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua