Agents Metsolla. Kuva: Petri Nuutinen / Soundin arkisto

1

”Meiju on kiistattoman kirkas esimerkki nykyisestä tuottajan rakentamasta artistista, jolle voimakas persoonallisuus on pelkästään haitaksi. Vaikka Meiju laulaa suomeksi [–], hän on pakollinen vastine niille diskohumppa-laulajille, joita riittää kaikissa muissakin maissa. Eli: jos Meijua ei olisi, joku muu olisi kuitenkin hän.”

Pistävistä sanavalinnoista tunnettu toimittaja Peter von Bagh ei antanut painoarvoa Meiju Annele ”Pure mua” Suvas-Bergille (s. 1951), tämän edustamalle musiikin lajityypille ja brändin tuotteistamiselle, vaan Iskelmän kultaisessa kirjassa ruotii tätä pitkällä ruoskalla. Mutta pop- ja iskelmämusiikin liukuessa koko ajan huonompaan suuntaan, ovat toimittajat ja kriitikot löytäneet 1970-luvulta jotain hyvääkin.

Yksi heistä on Vaasasta kotoisin oleva Marita Kuokkanen (s. 1950), joka tehdessään lehtijuttua ymmärsi, että Meiju Suvaksen tarinassa on ainesta kokonaiseksi kirjaksi. 

Elämäkerta tai jonkinlainen postmoderni muotokuva Sydämellä (1999) ilmestyi puolitoista vuotta myöhemmin.

Tähtikustantamon julkaisema 146-sivuinen opaskirja Meiju Suvaksen sydämeen on aivan uskomaton taidonnäyte, jossa Kuokkasen persoonallinen kerrontatyyli yhdistyy lennokkaisiin kuvateksteihin, laatikkomaiseen taittoon, kotialbumin pokkarikuviin, laihdutusresepteihin, ”paljastuksiin” sekä viittauksiin Sinä ja tähdet -cd-rom-levyyn.

Tutankhamonin aarre häämöttää kuitenkin vasta sivulla 104, kun yllättäen lukijalle avautuu tähtiportin lailla ovi vaihtoehtoiseen universumiin. Meiju nimittäin kertoo ratkaisseensa pyramidien arvoituksen. Kyllä, pyramidien arvoituksen – ja tässä se on:

Kesti yksitoista pitkää vuotta, ennen kuin Meiju ”arkeologi” Suvas paljasti toimittaja Mari Koppisen haastattelussa (2019) pyramiditeorian olevan kirjaan piilotettu vitsi. Tämä on yksi monista osoituksista, ettei Meiju Suvas – tai hänen elämäkertansa – ole aivan Peter von Baghin tuomitsemaa tusinatavaraa.

2

Erilaisista tempauksistaan tunnettu Levykauppa Äx julkaisi tänä kesänä läjän kotimaisia klassikkolevyjä kasetteina ja vinyylilevyinä. Niistä Topi Sorsakosken ja Agentsin debyyttilevy In Beat (1986) ponnahti jälleen kerran fyysisten albumien myydyimpien listan kärkipäähän, sijalle 3.

Syntetisaattoreiden piinaamalla vuosikymmenellä ilmestyessään albumi myi tuplaplatinaa ja räjäytti iskelmällisen rautalangan suosion. Tuolloin, 34 vuotta sitten, Waldemar Wallenius kirjoitti Soundi-lehteen seitsensivuisen jutun yhtyeestä ja sen arkkitehdistä, kitaristi Esa Pulliaisesta. Artikkelin kuvauspaikaksi valikoitui hieman erikoisesti Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Tampereen pääkirjasto Metso, joka oli vasta avautumassa yleisölle 21. elokuuta 1986.

Kulttuuritoimituksen juttua varten kävin kaivelemassa Soundin arkistoista Petri Nuutisen sessioiden kaikki neljä valokuvaa, jotta se innostaisi muitakin rock-yhtyeitä käyttämään kirjaston palveluja. Suurin osa näistä kuvista on ennenjulkaisemattomia.

3

Hektisellä mainosalalla näyttelijöiden naamat, äänet ja erilaiset laulut kuluvat nopeasti puhki, joten jokainen itseään arvostava yritys pyrkii kauhomaan timantteja sellaisesta laarista, jossa muut eivät ole vielä käyneet tarpeillaan.

Läpi kotimaisen mainoshistorian muusikkoja on käytetty osana erilaisia mainoskampanjoita. Mainittakoon vaikkapa öljyä moottoriinsa puskeva Hurriganes (1976), Fazerin suklaata haukkaava Ressu Redford (1990), Tele-operaattorin paulaan joutunut Anna Hanski (1992) tai Expressbussilla pitkin maailmoja kiitänyt Pelle ”Eebee” Miljoona (2007).

1990-luvun oma mainosgenrensä olivat pienten paikkakuntien palveluja promotoivat VHS-nauhat, joiden sisältö on tänä päivänä lähinnä hyvää viihdettä Youtuben maailmassa. Jo pelkkä Länsi-Uudenmaan lehden otsikko kertoo yhden hankkeen onnistumisesta kaiken:

”1990-luvulla Lohjan imagoa yritettiin kohottaa Edu Kettusen biisillä – muusikko ei muista Sieluni on Lohjalla -laulusta enää sanaakaan”

Tuo Lohjan nauha on valitettavasti kadoksissa, mutta onneksi Edu ”Lentäjän poika” Kettunen (s. 1961) tehtaili 1990-luvulla ahkerasti muitakin mainoslauluja. Yksi niistä on multialaisen AV-sisällöntuotantopalvelun toteuttama tarinallinen videotuokio Osuuskauppa Hämeenmaan palveluista. Tarina kuvaa sympaattisen pariskunnan arkea, jossa huushollin emäntä saa imuroidessaan hermoromahduksen. Moderni mieshahmo ottaa ohjat käsiin, soutaa veneellä lähikauppaan ja kattaa lopulta maittavan aterian pöytään. Kettusen tarinaa seuraava laulu on viiden tähden korvamatoista timanttia, mutta kirsikkana kakun päällä lepää laulun toistuva fraasi:

”Niiden hinnat on small, niiden hymyt on larrrrget! Uuu-uu, se on meikän S-market!”

4

Tenavatähti oli televisioitu lasten laulukilpailu, joka pyöri ruudussa laman runtelemina vuosina 1990–1995. Tänä päivänä kilpailu muistetaan lähinnä Seppo Hovin vauhdikkaista juonnoista, aikakauden muodista ja siitä, että pikkuvanhat lapset halusivatkin Röllin tai Fröbelin palikoiden sijasta laulaa sota-ajan humppaa.

Leif Lindgrenin, Matias Sassalin ja Timo Turusen kimittämät laulutulkinnat ovat jääneet kollektiiviseen alitajuntaamme ja edustavat sellaista ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa, kun lapsen ei vielä ollut noloa hoilata televisiossa Elämää juoksuhaudoissa, Lännen lokaria tai Liljankukkaa.

”Elo tää juoksuhaudoissa on meille käskynä vain kohtalon…”

Onneksi Instagram-käyttäjä Tenavatähtitaivas kokoaa julkiselle tililleen parhaita paloja tuosta laulukilpailusta, yhdistäen siihen VHS-estetiikan riemuvoittoa – siis suttaantunutta nauhaa, värien sekamelskaa ja abstraktia taidetta.

5

Kanariansaarilla taivaalliseen orkesteriin liittynyt Jarmo ”Jamppa” Tuominen (1949–1998) oli yksi kaikkien aikojen suositumpia iskelmälaulajia, jonka ennätykselliset 12 ensimmäistä levyä myivät puhdasta kultaa. Tuomiselta muistetaan aina mainita hänen absoluuttinen sävelkorvansa, mutta laulamisen ohella hän soitti vaivatta huilua, klarinettia, baritoni-, tenori- ja alttosaksofonia, kitaraa sekä pianoa. Kitaraa hän pystyi soittamaan niin vasen-, kuin oikeakätisestikin.

Verbaalinen taituruus oli Tuomisella kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Yhtyetovereitaan hän tapasi hauskuuttaa puhumalla kieltä, jossa sanojen tavut vaihdettiin päikseen. Hyvästä tuli vähy, huonosta nohuo ja niin edelleen. Innä ttoisaa uapuh naisaikoko seitalau – tällaisia leiskautuksia hän tapasi viljellä laulujen joukkoon ja pystyi laulamaan lausejärjestyksiä myös takaperin.

Elämäkerrassa Aamu toi, ilta vei (2008) yksi entinen yhtyetovereista kuitenkin paljastaa, että Jamppa Tuomisella oli tapana turautella keikoillaan vaskisen torven ja verbaalisten nokkeluuksien lisäksi myös jotain aivan muuta. Herkkien balladien aikana artisti saattoi räväyttää pierun, siepata suolistokaasun kämmeneensä ja lähettää sen sitten leijumaan joko yleisöä tai yhtyettään kohti. Tuominen yhdisti tähän käytännön pilaan myös sanallisen ketteryytensä ja säästeli paukkujaan sellaisiin hetkiin, jotka sopivat jollain tavalla hänen laulujensa lyriikoihin – mm. kappaleeseen Tuuli toi, tuuli vei.

Tämän elämäkerrasta selvinneen faktan jälkeen koko Jamppa Tuomisen levytetty tuotanto näyttäytyy nyt uusin korvin – vai pitäisikö sanoa hajuin. Artistin tunnetuimmassa laulussa todetaan, että ”kuin kynttilä on elämämme tää: vain pieni tuuli joskus voi liekin sammuttaa, taas toisinaan se myrskyn kestää voi”, niin yhtäkkiä ymmärrän minkälaisista ”tuulahduksista” tässä onkaan kyse. Kulttuuritoimituksen hallitus ei suosittele kynttilän sammuttamista suolistokaasuin, vaikka korvien välistä löytyisikin kaksi absoluuttista sävelkorvaa.

Sanavalmis ja nokkela Tuominen on varmasti virnuillut humppalavoilla ja tehnyt temppujaan myös hoilatessaan lauluja Tie miehen on tuulinen (1979) tai Taakse tuulen lähden (1995). Hieman ärhäkämpää lähestymistapaa edustaa Kuin liekki tuulessa (1986), josta tuossa juuri äsken yritin turhaan varoitella. Vaikka Tuominen kuinka luuli, että Ei kukaan kuule (1983), niin Yön hiljaisuudessa (1991) hänen metkunsa lopulta paljastuivat.

Kalevi Suopursu

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua