Semana Santa eli Pyhä viikko toi Espanjan kaupunkien kadulle pyhimyspatsaita. Kuva: Anne Välinoro

1

Espanjalaissarja Kuningatar Ena kertoo Kuningatar Viktorian tyttären tyttären, Viktoria Eugenie Battenbergin (1887–1969) romantiikkaa, kolhuja, murhetta ja toisaalta ihan kelpo saavutuksia sisältäneestä elämästä.

Kuningatar Ena oli lopulta vaikuttamassa siihen, että Espanja palautettiin kuningaskunnaksi Francon diktatuurin (1939–1975) jälkeen.

Tosin Francon piti maansa itse armahtaa ja tämän hän teki kruunuprinssi Juan Carlokselle, maanpakoon vuonna 1931 lähteneen ja Enan puolison Alfonso XIII:n pojanpojalle kruunun määräämällä.

Laillisesti Espanja oli kuningaskunta jo vuodesta 1947, mutta ilman kuningasta. Franco piti valtikan itsellään, koska valtiopäämiehen asema kuului armeijoiden generalissimolle Fransisco Francolle.

Mutta Enaan. Alfonso XIII piiritti monia Euroopan prinsessoja ennen kuin Victorian kanssa tärppäsi.

Kuningataräiti Espanjassa ei pitänyt valinnasta, tyttöhän ei osannut kieltä ja uskontokin oli väärä.

Balmoralin linnassa taas varoiteltiin Espanjan takapajuisuudesta.

Katastrofit alkoivatkin jo häistä, kun vasemmistolaisanarkistin pommiattentaatti surmasi 24 viatonta, mutta hääpari itse selvisi melkein vammoitta.

Kuningatar Ena pysäyttää hetkiin, jolloin kuningaskunta ja sen epäsuosittu kuningatar vapisevat. Kun poikalapsella todetaan hemofilia, verenvuototauti, Enan epäluotettavuus lisääntyy entisestään.

”Sinä toit sairauden perheeseemme”, tokaisee Alfonsokin.

Vaikka perillisiä syntyy melkein joka vuosi, parin välit viilenevät. Kuningas ei pääse kuosistaan naistenmiehenä.

Lapsia syntyy useita myös perheen ulkopuolelle.

Ena löytää merkitystä yhä vahvemmin työstään Espanjan Punaisessa ristissä ja hoitajien kouluttamisen organisoijana.

Punainen Risti lopulta saakin Nobelin rauhanpalkinnon, jota povataan puolestaan ensimmäisen maailmansodan sotavankien vapauttamiseksi perustetulle sotavankivirastolle, jota Alfonso johtaa.

Pariskunnan kitka ja kilpailu ja Alfonson syrjähypyt johtavat eroon samaan aikaan kuin perhe lähtee maanpakoon.

Ena jatkaa elämäänsä lapsiaan tukien ja Espanjan kuningaskunnaksi palautukseen toivonsa pannen.

Kun Alfonso menehtyy vuonna 1941, Ena ennättää tämän kuolinvuoteelle. Kohtaaminen rakkauden muistoissa on yksi sarjan herkimpiä kohtia.

Sarja seuraa Enan elämää aina kuolinvuoteen 1969 asti. Hän pääsee nykyisen hallitsijan Felipe VI:n kastajaisiin.

Sarja seuraa tiiviisti Enaa esittävän Kimberley Tellin ilmaisuvoimaisia kasvoja. Tell vanhennetaan loppua kohti maksaläiskiä lisäämällä ja silmänalusia rypyttämällä, mutta katseen loisto säilyy.

Viimeisen jakson vakoiluun tähtäävä haastattelusessio maanpaossa kokoaa Enan elämän avainkokemukset otsikonomaisesti.

Sarjan runsaus koskee niin kuvauspaikkoja, puvustusta, dokumentaaristen ainesten mukaanottoa kuin kieltäkin.

Espanjaa, ranskaa ja englantia puhutaan tilanteen mukaan. Espanjan kielen lopulta haltuunsa ottanut Ena järjestää yllätyksiä epäilijöilleen.

Dokumentaariset filmi-ja lehtileikkeet antavat vauhtia ja perspektiiviä kerronnalle, 1900-luku kun muutti myös monarkian ja median suhdetta oleellisesti. Enankin suosiosta äänestettiin oikein lehdessä.

Aikatasoissa poukkoilu saattaa häiritä katsomiskokemusta, mutta sarja palkitsee monipuolisuudellaan.

Erinomaisesti tuotettu äänimaisema ja koskettava musiikki täydentävät katsomiskokemuksen.

Kuningatar Ena Yle Areenassa.

2

Enan ohessa on syytä katsoa Francon diktatuurista kertova dokumentti Franco ja diktatuurin aika.

Francisco Franco oli varsinainen vallan pitkänmatkanjuoksija, joka junttasi diktatuurinsa Espanjaan viidelle vuosikymmenelle.

Sen päättymisen sinetöi vasta Francon kuolema vuonna 1975.

Mutta sitä ennen Franco ehti ottaa ohjat sisällissodan (1936–1939) runtelemassa maassa, teloituttaa vasemmistolaisia, tasavaltalaisia ja vallata silmittömällä terrorilla kaupungin toisensa jälkeen päästäkseen Madridissa vallankahvaan.

Kolme vuotta kestänyt sisällissota on Euroopan verisimpiä ja jakoi maan vuosikymmeniksi.

Picasson Guernica kertoo silkasta kauhusta. Franco päättää nitistää Baskimaan Guernican kaupungin vastarinnan. Franco saa apua Hitleriltä, joka lähettää paikalle pommikoneitaan.

Kaupunkia runnellaan joka kulmalta. Se palaa.

Francon veikeän ulkokuoren alle kätkeytyi vallanhimoinen, kenraalin toisensa jälkeen kukistava itsevaltias, joka halusi Espanjasta oman valtansa kuvan.

Francon terrorissa kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä sisällissodan satoihin tuhansiin nousevan uhriluvun lisäksi.

Kaksiosaisessa dokumentissa puhuu arkistofilmien lisäksi joukko itse sisällissodan kokeneita. Heissä on sekä Francon kannattajia että vastustajia.

On nainen, joka hymyillen kiittää Francon joukkoja Toledon valtauksesta, on mies, jonka isä ammuttiin hautausmaan porteille ja kätkettiin joukkohautaan.

Kun sisällissota viimein päättyy ja Franco sinetöi valtansa, on edessä toinen maailmansota. Siitä diktaattori selviytyy yllättävällä kasvojenkohotuksella. Espanja käy erillissotaa kommunismia vastaan vanhan tukijansa Saksan Hitlerin rinnalla.

Franco ja diktatuurin aika Yle Areenassa.

3

Härkätaistelut eivät ole kuolleet. Pahimmillaan tai parhaimmillaan, katsojan kulmasta riippuen, parhaat härkätaistelijat pistivät hengiltä 5 000 härkää kolmenkymmenen vuoden uransa aikana.

Kahden kuukauden etätyörupeamani Espanjassa on pian päätöksessään. Tänä aikana olen oppinut teoreettiset alkeet flamencosta, härkätaisteluista ja Santa Semanasta eli espanjalaisesta pääsiäisviikosta, kiitos espanjalaisen ystäväni, jonka isän ystäväpiiriin kuului Sevillan parhaita härkätaistelijoita.

Hän muistaa nuoruudestaan, miten kolmetoistavuotiaat nuorukaiset lähtivät yöjalkaan kohti härkäaitauksia tehdäkseen liikunnallisia salaharjoituksia. Sitten jo alta parikymppinen saattoi tehdä entrèn areenalle.

Tärkeää on kyky liikkua nokkelasti, nopeasti ja taiteellisesti mielenkiintoisesti.

Härkätaistelu on taidetta ja estetiikkaa, huutavat taistelujen puolustajat. Härkätaistelut ovat keskiaikaista eläintenrääkkäystä, ulvahtavat eläinoikeusaktivistit.

Puoltajien ja vastustajien puntit ovat Espanjassa nykyään tasan. 1700-luvulta peräisin oleva taistelumuoto on tappanut satojen tuhansien härkien lisäksi lähes tuhat toreadoriakin.

Hyvää taisteluhärkää ruokitaan parhain paloin viitisen vuotta, se mylvähtelee vapaasti viheriöillä ja eikä se joudu taakkojen kantajaksi.

Taisteluhärän (joka ei nimestään huolimatta ole härkä, vaan kuohitsematon sonni) elämä on parempaa kuin tavallisen lajitoverinsa, sanovat näiden eläinten kasvattajat.

Jos teräsmiekka ei uppoa taistelun kolmannessa vaiheessa riittävällä nopeudella 500-kiloisen eläimen lapaluiden väliin ja katkaise aorttahermoa, toreadori saa etsiskellä uutta työtä.

Rondan kaupungin härkätaisteluareenan museo kertoo kaiken oleellisen härkätaistelun historiasta ja areenasta.

Pääset samasta aukosta areenallekin kuin härkä.

Poikkea siis sisämaan Rondaan ikuiselta Malagan-matkaltasi.

Rondan härkätaisteluareenalla ja museossa käydään läpi toreadorien ja taistelujen historiaa. Kuva: Anne Välinoro

4

Seurattuani viikon verran espanjalaisten pyhää viikkoa Semana Santaa pason kantajineen, pyhimyspatsaineen ja huppupäisine sauvamarssijoineen, tulee mieleen, että on vielä ortodoksisuuttakin vimmaisempi tapa ottaa vastaan pääsiäinen.

Roomalaiskatolisessa Espanjassa pääsiäinen on vuoden suurin juhla, johon suhtaudutaan kunnioituksella ja laajoin valmisteluin, mutta ennen kaikkea ilolla.

Pyhimyspatsaan kantotelinettä pasoa seuraava torvisoittokunta koostuu kaiken ikäisistä. Rumpukaartissa on mukana jopa viitisenkymmentä soittajaa.

Herkkä, taivaaseen kohoava triumfi viritetään melodisin marssisävelin, keinuvalla askelluksella. Suitsukkeiden ja appelsiininkukkien tuoksu täydentää paratiisimaisen näkymän.

Suomalainen ortodoksinen pääsiäinen alkaa pimeydestä ja nousee valoon yöpalveluksessa sytytettävien kynttilöiden myötä. Suitsukkeet ja huudot ”Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi” sisältää Semana Santan kaltaista kollektiivista riemua.

Mitä on valo, mitä pimeys teologisessa mielessä? Siihen hakee selkoa Kuopion emeritus-piispa Wille Riekkinen Valo ja pimeys -teoksessaan (Teos, 2025).

Riekkinen käy läpi uhrikuoleman historiaa, uudestisyntymisen tarkoitusta, pahan merkitystä ja alkuperää sekä kaikkea sitä, mitä jokaisen kristityn kannattaisi selustastaan tietää.

Varsin lohdullinen ja kiinnostava on Riekkisen selvitys karismasta, armolahjoista ja niistä osalliseksi pääsemisestä.

Kukapa nyt ei haluaisi olla karismaattinen? Riekkinen madaltaa karisman kynnystä koskemaan jokaisen työhönsä intohimoisesti suhtautuvaan, toisia palvelemaan tahtovaan ja hyvään teoillaan pyrkivään ihmiseen.

Karismat eli armolahjat eivät ole uskon mittari, vaan mahdollisuus palvella.

Kreikan kielessä ovat sanat diabolos ja symbolos. Diabolos merkitsee hajalle heittäjää ja eripuran aiheuttajaa, symbolos yhteistä nimittäjää ja yhteen tuojaa.

Kun ihminen ei käperry vain itseensä, vaan hakee symbioosia, yhteyttä toisten kanssa, hänellä on toivoa.

Samuli Paulaharjun Kolttain mailta sisältää Paulaharjun itse ottamia valokuvia ja omia piirroksia. Kuva: Anne Välinoro

5

Samuli Paulaharju (1875–1944) jos kuka oli karismaattinen ihminen. Hän haki yhteyttä pohjoisista pohjoisimman asukkaisiin, kolttasaamelaisiin, monien muiden kansatieteellisten kuvaustensa ohella.

Torppari-kärrysepän poika Kurikasta kävi kyllä kansakoulun, mutta korkeammissa opinnoissa hänen oli rahattomana tyydyttävä Jyväskylän opettajaseminaariin.

Paulaharjun monipuolisuus näkyi kuitenkin ammatissa pian. Hän hakeutui Uudellekirkolle Karjalankannakselle opettamaan, vaikka kotiseudullakin oli virkoja tarjolla. Häntä innoitti jo tuolloin mahdollisuus tallentaa karjalaista perinnettä.

Oulun kuuromykkäkoulun veiston- ja piirustuksenopettajana toimiminen puolestaan harjaannutti häntä piirtämiseen, mitä taitoa monilahjakas Paulaharju käytti kansatieteellisten kuvausten muistiinpanoissa.

Kaikkiaan Paulaharju kirjoitti lähes kolmisenkymmentä teosta opettajantyönsä ohessa. Perinteenkeruu oli hänen karismaattinen kykynsä.

On ihmeteltykin sitä, miten Paulaharju saikin kohteensa avautumaan ja kertomaan elämänmenostaan, niin naiset kuin miehet.

Kolttain mailta – kansatieteellisiä kuvauksia Kuolan Lapista (SKS-kirjat, 2025) käy läpi kolmen valtakunnan, Norjan, Suomen ja Venäjän alueella vaikuttavan omakielisen kansan tapoja, tarvekaluja, uskoa, rakkautta ja juhlaa 110 vuotta sitten.

Paulaharju kulki alueella kesällä 1914, jolloin Suonikylän ja Nuortijärven siidan alueella elettiin kukoistuskautta. Metsissä oli runsaasti riistaa, poromäärät kasvussa eikä poropaimentolaisten elämän vakautta mikään horjuttanut.

Venäjän vallankumous, ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäistyminen ja kansalaissota sekä uusi Neuvostovaltio löivät hajalle entiset kolttasaamelaisten maat ja yhteisöt.

Sotaan tarvittiin nuorukaisia ja Nikolai II:n määräämät liikekannallepanot verottivat muutaman sadan asukkaan kolttasaamelaisten yhteisöstä tulevia poroisäntiä.

Valtakulttuurin toimenpiteet väestönsiirtoinen tuhosivat kolttien identiteettiä ja erityisesti kieltä.

On hämmästyttävää, minkä määrän yksityiskohtaista tietoa Paulaharju sai kolttasaamelaisilta koltansaamea taitamatta ja lähinnä venäjänkielen pohjalta.

Paulaharjun Kolttain mailta -teoksen viisikymmentä valokuvaa ja nelisenkymmentä piirrosta avaavat häkellyttävästi alkuperäiskansan ihmisen kaarta erityisissä olosuhteissa. Porostakin otettiin kaikki irti lankoina käytettyjä suonia ja jänteitä myöten.

Tai miten kolttanainen loi kauneutta ympärilleen kehruupuulla lankaa tehtyään ja porontaljat käsiteltyään.

Mitä syötiin, mitä juotiin ja miten vainaja saatettiin – kaikki on Paulaharjun muistiinpanoissa, joista vain osa päätyi tähänkin kirjaan.

Katja Gauriloff (vanhaa koltansaamelaista sukua hänkin) tarkastelee kolmella ikäkaudella koltansaamelaisen naisen elämää

ensimmäisessä koltansaamenkielisessä elokuvassaan Je’vida (2023; lue Antti Selkokarin arvio täältä).

Siinä tulee selväksi suomalaistamisen vaikutukset yhden ihmisen kohdalla.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua