Klaus Kinski, Fitzcarraldo. Kuva: Werner Herzog Film GMBH

1

Nyt kun kotona kökötellään koronakuplissamme, on hyvä tilaisuus kelata läpi vanhoja klassikkoleffoja kaapin perukoilta. Itselläni on tähtäimessä ollut Werner Herzog, joka on siirtynyt omalaatuisen taideleffan kupeesta lopunaikojen profeetaksi… unohtamatta kuitenkaan koskaan kuvien ja sanojen kautta valotettua ”ekstaattista totuutta.”

Jos siis tunnet Herzogin vain apokalyptisistä meemeistä tai Disney-plussan Mandalorialaisesta, suosittelen lämpimästi tutustumaan miehen elokuvalliseen uraan, joka sisältää mestariteoksia kuten Fitzcarraldo ja Aguirre – Jumalan viha, ja kolmattakymmenettä toinen toistaan hienompaa dokumenttielokuvaa. Ja vaikka olisit jo näihin tutustunutkin, epäilen kuitenkin ettet ole kaikkea vielä nähnyt. En minäkään. Uuden löytö ja vanhan kertaus ovat molemmat aina parasta.

2

Hämeenlinnan pyövelinmäellä olevat antiikin rauniot ”löydettiin” vuoden 1850 kieppeillä. Ne oli toki vain juuri muutama vuosi sitten rakennettu huvimajojen tieltä raivatuista kivistä tekemään Parkista, eli Hämeenlinnan kansallispuistosta, renessanssityyliin romanttisen historiallinen.

Huhujen mukaan Pirunlinnaksikin kutsuttuun rakenteeseen oli hakattu harhauttavasti vuosiluku 1250, jotta jälkipolvet kenties kuvittelisivat niiden olleen rakennettu samoihin aikoihin kuin naapurissa oleva Hämeen linna. Ideana tämä on valloittavan ihana, romanttinen ja inspiroiva. Fake news, mutta uteliaisuutta herättävä ja mielikuvituksen lentoa luova.

Toki nyt, 170 vuotta raunioiden syntymän jälkeen, ne ovatkin jo modernille vierailijalle muinaiset, ja edelleen niistä kumpuaa samettisen sammaleen lailla ajatonta myyttisyyttä.

Pirunlinna. Kuva: JT Lindroos

3

Tav Falcon musiikin nerous ei ole mikään itsestäänselvyys. Jonnekin ironian ja vilpittömyyden välimaastoon iskevä Memphisin rockabilly-tango-lounge-legenda on vääntänyt samaa kaavaa jo reilut 40 vuotta. Ote on kuitenkin tutun turvattomasti nyrjähtänyt ja ajaton, kuten tässä komean kaurismäkiläisessä musiikkivideossa Born Too Late.

4

Suurin osa niistä, jotka tuntevat nimen Ed ”Big Daddy” Roth, muistavat hänet t-paidoista, joita motoristilehdissä vielä 1970- ja 1980-luvuilla myytiin. Paidoissa loistaa yleensä leppoisasti liioiteltu muskeliauto, renkaat savuten kuin hornanpiiput. Konepellin alta pursuaa räjähdyksen partaalla oleva yliahdettu moottori ja auton ratissa istuu b-leffan syövereistä kivunnut karvainen hirviö, kieli poskesta roikkuen ja silmät päästä pullottaen, valmiina kaasuttamaan kohti kolmatta ulottuvuutta.

”Big Daddyn” bensankatkuisesta autotallista karkasi ulos koko lowbrow-taidesuuntaus, jota pop-surrealismiksikin kutsutaan, ja joka on ajatonta, tajutonta, ja jonka sarjakuvamaisesta surrealismista kumpuaa loputtomasti inspiraatiota.

5

Vastarannankiiskinä tulee mieleen yksi ärsyttävä asia, jonka toki voi kääntää ylösalaisin, jotta löytyy se paras juttu. Eli tv-sarjat ja elokuvat, joissa ei ole käytetty tuommoista usvaista äänimaisemaa, josta ei löydy havaittavaa melodiaa, ja jonka rasvaiset käpälät kietoutuvat jokaisen kiehtovan kohtauksen ylle kuin öljykatastrofi lintulampeen.

Se hihasta nykivä ääni voi olla naiskuoron vellovan traaginen valitus korostamassa huonoa onnea kohtauksessa, tai pianon kilkatus syntetisaattoreiden kakofonian päällä tukemassa kainalosauvain lailla jännittävää tilannetta. Kenties lyömäsoittimien jytinä propulsiivisessa toimintakohtauksessa. Mikä vaan, missä tahansa, mutta aina siellä, viestittämässä katsojalle miten tulee reagoida, luottamatta näyttelijöihin, käsikirjoitukseen taikka ohjaajan kykyyn luoda tunnelmaa. Äänimassa, joka hukuttaa keskustelun niin pahasti, että usein tulee laitettua tekstitys päälle.

Parasta siis, just nyt, ovat sarjat ja leffat, jotka luottavat tekijöiden ammattitaitoon, katsojien älykkyyteen ja ihmiskunnan mielikuvitukseen.

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua