Katja Meriluoto. Kuvat: Ari Haimi / Aviador

1

On ehkä parempi jättää rauhaan Tero Tähtisen esseeteokset ja rajoja rikkovat buddhalais-itämaisiin pohdintoihin lukijaa kuljettavat kirjat. Ehkä myös käännökset ja runot.

Tänä vuonna ilmestynyttä novellikokoelmaa Täydellinen myrsky (Enostone, 2023) voi lukea kirjailijan esikoisteoksena. Toinen Tero Tähtinen on aloittanut uransa.

Ensimmäinen Tero Tähtinen hurmasi älyllisyydellään. Uusia näkökulmia ja oivalluksia tulvivat esseet jättivät kertojan hienoiseen vaikkakin kiinnostuneesti varovaisen kokijan rooliin.

Novelleissa on aivan toisenlaista ilmaisua. Tekstit ovat keskenäänkin varsin erilaisia, mutta niitä yhdistää sisäisen myrskyn nouseminen keskeiseksi. Näyttää siltä, että kirjailija on löytänyt paljon uutta omasta suhtautumisestaan maailmaan. Piilotajuiset voimat ovat tunkeutuneet esiin ja ottaneet keskeistä roolia kirjoittamisessa.

Monet novelleista ovat realistisia ja hakevat todellisuusvaikutelmansa dialogin kautta. Niissä, kuten aloitustekstissä Navigare necesse est, välittyy elämän muutosten vääjäämättömyys: jotain on takana, jokin odottaa edessä – on pakko sopeutua.

Poikkeuksellisen vaikuttava on La Serenissima, jossa nainen eksyy Venetsian yössä. Sen vahva kuvaus tuntuu pelkistävän, että elämän arvaamattomuudessa ei voi päättää mitään. Kaikki on odottamatonta ja tapahtuu sokkeloisessa labyrintissa.

Jokainen enkeli on kauhistuttava asettaa mentaaliset ja fyysiset kokemukset vastakkain kahden henkilön käydessä runoilija Rilken muistopaikalla.

Itse niminovelli Täydellinen myrsky on realistinen kuvaus koronan viivyttämän lennon aiheuttamista tuntemuksista.

Kokonaisuutena teos antaa kuvan haaveiden ja kuvitelmien luhistumisesta elämän keskeisten tarpeiden vyöryn alla.

2

Katja Meriluodon Mehiläisen paino (Aviador, 2023) on selviytymiskamppailu ja olemassaolon salaperäinen runoelma viidessä näytöksessä.

Runojen subjekti on mehiläinen, ihminen ja luonto, samanaikaisesti. Myös selviytyjä on jokainen laji ja samalla koko luonto.

Teos alkaa paratiisista ja päättyy taksonomiaan, kaiken määrittelypyrkimykseen ja sen tärkeyden epäilemiseen. Keskimmäinen osa Laidun on lohdullisin ja kaunein, vaikka siellä peto (ihminen?) vaaniikin. Laidun on sopusointu ihmisen ja muun luonnon kesken.

”Laidun on pitopöytä. / Laidun on vuode./ Laidun on vellova, rajaton, aina muutoksessa./ Laidun on kaleidoskooppi./ Laidun on suven taite syksyyn./ Laidun on minussa./ Ja minä laulan laitumen äänellä.”

Subjektin rientäminen tekijästä toiseen on teoksen pääominaisuus. Runoelman voi lukea vuoden kiertona, voimistuvana tuhon enteilynä, ihmisen elämänkaarena ja liiallisen määrittelevän tiedon uhkaavuutena.

Elämässä kauneinta on sopusointu, kesän pastoraali.

Yksi tärkeimmistä on pieni, koteloon sopiva mehiläinen.

Sen painoarvo on kokoaan paljon suurempi.

3

Pekka Sauri on ensisijaisesti psykologi. Hänen osallistumisensa poliittiseen elämään ja mielipidekeskusteluun tulee esille monipuolisesti pohdiskelevassa esseeteoksessa Mielenrauha levottomassa maailmassa (Minerva, 2023), joka etenee fragmentaarisesti.

Hyvänä puolena kirjasta välittyy levollisuus. Sauri käsittelee vaikeita aiheita kärsivällisesti, isällisesti, joskus vatvoen. Hänellä on muutamia pääargumentteja, joita hän kuljettaa ratkaistessaan ihmisille hankalia ongelmia. Hän on aina realisti ja katkaisee kuvitelmilta lempeästi siivet.

Pahana puolena yleisten käsitysten hyväksymisestä seuraa, että varsinaisesti mitään sanomaa ei ole, ei ainakaan mitään kovin uutta. Sauri hyväksyy suurimman osan yleisistä tieteen vahvistamista mielipiteistä ja rauhoittelee toisinajattelun epäkäytännöllisyyksistä.

Tiedollisuus on hänelle ensisijaista. Perustelut ottaa kommunikaatio terminä viestinnän tilalle ovat turhan pitkät, sillä hän jättää syrjään tunteet. Miksei hän käsittele termiä vuorovaikutus, joka on kattavampi ihmisten välisen viestinnän käsite. Menisikö hän sosiaalipsykologian alueelle, ja miksi ei menisi?

Sauri osuukin oikeaan tiivistäessään: ”Vastaus kaikkeen epävarmuuteen on kokemusten ja tuntemusten jakaminen.” Tietoisuutta kirjoittaja luulee liian yksilölliseksi ja pelkistää sen olevan ”yksilöllinen minuus”. Onkohan sellaista olemassa, kun vuorovaikutus ulottuu ajatteluumme erityisesti tunteiden alueella ja tietoakin käytetään usein pätemisessä?

Joka tapauksessa teos on levollisuuteen pyrkivä ja enimmäkseen sen tavoittava, faktakeskeinen elämänopas.

4

Kieleen kuuluu paitsi merkityksiä sisältäviä foneemeja, myös interjektioita eli huudahduksia. Niitä ovat esimerkiksi oi, voi, ahaa, heps, jep, no, kappas, hupsis, ai, ah, oho, hui, pyh, yäk. Ne ovat tunnereaktioita tilanteeseen, omaan tunnetilaan tai toisen puheeseen.

Saksalainen psykofysiologi ja kielitietetilijä Wilhelm Wundt (1832–1922) piti interjektioita kielen ensimmäisinä alkioina eli alkupuheena. Toisen teorian mukaan ensin ilmaantuivat ääntelyyn pronominit, joilla viitattiin ympärille (ja itseen).

Interjektioihin voisi laskea ynähdykset, joita kuuntelija käyttää osoittaakseen kuuntelevansa tai miten toisen puheeseen suhtautuu. Puheeseen reagoinnissa käytetään yllä lueteltuja klassisia huudahdussanoja, mutta on oma ynähdysten luokka, jossa on vain puheen kuuntelemisreaktioita, joita voivat olla myös ilmeet ja eleet (nonverbaalinen viestintä). Äänne reaktiona voi olla hmm, joo, ahah tai sitten ihan nenä-äänne, joka on varsinainen ynähdys. Se on y:n, ä:n ja eng-äänteen paikkeilla foneettisesti, siis nasaali. Ynähdyksen ulkopuolelle on jätettävä palitaaliset ja labiaaliset reaktioäännähdykset, siis suun eri osista kuuluvat aat, oot tai äät. Joskus myötäilyreaktio tulee syvältä kurkusta. Silloin se on uvulaarinen tai laryngaalinen. Mutta silloinkin ne ovat interjektioita.

5

Miki Liukkosen postuumina julkaistun viimeisen kirjan Vierastila (WSOY, 2023) on arvioinut tässä mediassa hyvin kattavasti Anna Hollingsworth. Haluan nostaa esiin kirjan viimeiset kappaleet:

”Äänekkäästä elehtimisestä huolimatta viereisen pöydän pariskunta ei kiinnitä meihin mitään huomiota.

Aivan kuin jokin vanha magia olisi saavuttanut…

Aistit helisivät. Jollain tapaa tietää, että tämä oli vain ensimmäinen askel. Seuraava olisi kierähtäminen ympäri ilmassa ja oman itsensä näkeminen. On jo matkalla ja tietää ettei voisi kuin jatkaa. Astuisi ulos näistä puitteista, katoaisi jonnekin pimeyteen…

Tarjoilija kantaa viereiseen pöytään vesikannun. Vedessä kelluu kaksi limensiivua, pirteänvihreitä kuin aamuiset sisiliskot. Tarjoilija poistuu meihin vilkaisematta ja me ollaan taas itseksemme.”

Teksti päättää kirjan kolme ja puoli sivua pitkän epilogin, jossa on edessä parenteesi: ”VAIMEANA KSYLOFONILLA SOITETTUA ODOTUSHUONEMUSIIKKIA KIITOS”

Epilogin jälkeen on Samuli Knuutin kirjoittamat jälkisanat: ”VIERASTILA, VIIMEINENHUONE”.

Niissä Knuuti kertoo kiinnostavasti kirjan valmistumisesta.

Erkki Kiviniemi

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua