Tamperelaisrumpali Simo Laihonen ja yhdysvaltalainen saksofonisti Stanley J. Zappa ovat tehneet yhteisen levyn. Kuva: Olli Sulin

1

Aika hiljaista on edelleen koronakulttuuririntamalla ollut, kiitos kysymästä. Musiikkia voi kumminkin aina kuunnella ja sitähän myös riittää. Tässä syksyn mittaan olen ehtinyt tutustua muun muassa yhdysvaltalaissaksofonisti Stanley J. Zappan ja Tampereella vaikuttavan rumpalin Simo Laihosen elokuussa julkaistuun albumiin Muster Point (We Jazz, 2020). Kolmella raidalla vierailee myös basisti Ville Rauhala, mutta enimmäkseen Zappa ja Laihonen touhuavat kahdestaan.

Rumpalille duosoitto on aina sekä uhka että mahdollisuus. Jos kumppanina on joku muu kuin pianisti tai kitaristi, rumpalin pitäisi pystyä tarjoamaan solistille niin rikas tausta, ettei harmonioiden niukkuus haittaa. Muun muassa Black Motorissa kunnostautuneelle Laihoselle tilanne tuntuu sopivan erinomaisesti – onhan tämä Milford Gravesinkin opettama lyömäsoittaja tehnyt myös soolokonsertteja, joten sävypaletti on laaja.

Muster Point on ilahduttavan verevä levy, jonka mainostettu ”meditatiivisuus” ei merkitse eteeristä kulkusten kilinää, vaan miehet painavat menemään kunnon intensiteetillä. Ja kyllä, Stanley J. ”on sukua” eli suuren Frankin veljenpoika.

2

Facebookissa jotkut kaverit innostuivat bändistä nimeltä Ska Cubano, joka edustaa tavallaan ”vaihtoehtoista historiaa”: entäpä jos jamaikalainen ska olisi lyönyt läpi 1960-luvulla Kuubassa? Bändin pisti vuosituhannen alussa pystyyn englantilainen investointipankkiiri Peter A. Scott ja ensimmäinen albumi mentiin äänittämään Kuubaan osin paikallisten muusikoiden voimin. Ei tämä mitään suurta taidetta ole, mutta nimenomaan yhtyeen ensimmäinen, nimetön levy (Casinosounds, 2004) on mainiota taustamusiikkia.

Kuuba ja Jamaika sijaitsevat lähellä toisiaan, mutta musiikkikulttuurit eroavat toisistaan yllättävänkin paljon, eikä niiden luonteva yhdistäminen ole ihan helppoa – kieletkin ovat erilaiset. Nämä hankaluudet nousivat esiin myös australialaisen reggaetuottajan Mista Savonan muutaman vuoden takaisella levyllä Havana Meets Kingston (Baco, 2017). Musiikki on parhaimmillaan erittäin miellyttävää, mutta ei sille mitään mahda, että välillä fuusion saumat irvistelevät.

3

Olen vanhemmiten muuttunut niin pehmoksi, etten halua tappaa edes kärpäsiä – niitä on sitä paitsi Tampereella nykyään hämmästyttävän vähän. Hellämielisyyteni raja kulkee kuitenkin banaanikärpästen kohdalla ja niiden aika näyttää olevan nyt. Olen useampana syksynä selvinnyt ilman minikärpästen isompaa invaasiota, mutta pari päivää sitten havahduin siihen, että tilanne on taas vaihteeksi tulossa päälle. Viritin heti balsamico/fairy-ansoja ympäri kämppää ja tilanne on pysynyt siedettävänä. Sotaa ei silti ole vielä läheskään voitettu.

Banaanikärpäsetkö ovat ”parasta juuri nyt”? No eivät nyt sentään, sietämättömiä ne ovat, mutta ne tarjoavat myös tavallaan vitsikkään haasteen nykyisin paljon kotioloissa viettävälle henkilölle. Suhtaudun kärpäsiin henkilökohtaisina, mutta melko vaarattomina vihollisina ja iloitsen saavuttamistani vähäisistä voitoista. Korona-ajan elämää tämäkin!

4

Yury Shikalovin tuoreessa kirjassa Markat, farkut ja sukkahousut (Gaudeamus, 2020) puhutaan länsitavaroiden lumosta takavuosien Neuvostoliitossa. Olen kirjoittanut teoksesta arvion, joten ei siitä tässä sen enempää. Mainittakoon kuitenkin, että kirjassa nostetaan esiin yksi kulutustavaroiden puutteen synnyttämä ilmiö, josta en ollut aikaisemmin kuullut.

Kyse on ”levyistä luiden päällä” eli oikeiden röntgenkuvien päälle omatekoisilla laitteilla kaiverretuista äänilevyistä. Piraatit saivat paksulle selluloidille kuvattuja läpivalaisukuvia sairaaloista ja tutuilta lääkäreiltä, koska tulenarkaa materiaalia ei haluttu varastoida. Levyille kopioitiin vaikeasti saatavaa musiikkia ja kauppa kävi, vaikka äänenlaatu oli heikko ja levyt kestivät vain 5–10 soittokertaa.

Suomessa levyjä sai 1970-luvulla ostaa vapaasti, mutta ne olivat kalliita, joten ”niukkuuden politiikka” leimasi myös omaa musiikkiharrastustani. Himoitsin jatkuvasti lukemattomia levyjä, joista oli varaa hankkia vain hyvin pieni osa. Hyvä puoli tässä oli, että ostetut levyt myös tuntuivat arvokkailta. Ei, en kaipaa takaisin niukkuuden aikaan, mutta lämpimiä muistoja äänilevyjen palvonta silti väkisinkin herättää.

5

Radio Suomen sinänsä ammattitaitoisia päivähölinöitä ja soittolistamusiikkia en tahdo jaksaa kuunnella, mutta aina välillä tulee mukavia yllätyksiä. Aiemmin muun muassa Yöradiosta tuttu toimittaja ja ääneen ajattelija Olli Haapakangas onnistuu välillä huvittamaan minua suuresti. Esimerkiksi syyskuussa lähetetty Talbot-ilta oli mitä mainiointa kamaa!

Erik Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua