Mandrilli ja Helene Schjerfbeckin Kalifornialainen (1919). Kuvat: National Museums / Kansallisgalleria, Hannu Aaltonen

1

Näyttäisi siltä, että vaihtoehtoisia totuuksia on tarjolla aina vain enemmän ja että tieteen tuottamia tuloksia kyseenalaistetaan yhä hanakammin. Sodan vaikutuspiirissä ongelma tyypillisesti vielä syvenee. Propagandan määrä kasvaa kuin maailmankaikkeus alkuräjähdyksen aikaan, eikä eksyttävää tai vähintään väritettyä tietoa välitä vain yksi taho.

On siis parasta pitää pää kylmänä, vaikka tunteet luonnollisesti jylläävät. On ymmärrettävä usean tiedonlähteen merkitys, kunkin lähteen kriittisen tarkastelun tarve. On pidettävä kiinni suhteellisuudentajusta ja johdonmukaisesta ajattelusta.

Päivittäisen mediakritiikin taustaksi ja tueksi suosittelen totuutta ja tietoa käsitteleviä klassikoita, sillä oleellinen asiasta tislattiin esiin jo yli 2000 vuotta sitten. Perinteinen, selkokielinen ja arkijärkinen tiedon määritelmä löytyy Platonin Theaitetoksesta, jossa Sokrates ja matemaatikko Theaitetos määrittelevät: ”Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus”.

Varsin erilaisen mutta tarpeellisen ja (post)modernin näkökulman asiaan tarjoaa Harry G. Frankfurt kirjassaan Paskapuheesta (suom. Antti Nylén; Johnny Kniga, 2006). Erityisen ansiokkaana pidän Frankfurtin analyysiä valehtelemisen ja paskapuheen eroista, joista seuraa muun muassa, että hevonkukku voi lopulta olla jopa vaarallisempaa kuin tarkoituksellinen totuudenvastaisuus. Valehtelija sentään nojaa totuuden olemassaoloon tai sen olemassaolon mahdollisuuteen, mutta tyhjän- tai paskanpuhuja viittaa kintaalla koko asialle ja ikään kuin irtisanoutuu koko totuudellisuus-diskurssista. Ja todellisuudesta?

Kotimaisista tekijöistä uskallan suositella ensinnäkin Ilkka Niiniluotoa. Jyhkeä kriittisen tieteellisen realismin edustaja sivuaa aihetta hyvin monissa kirjoituksissaan. Liikkeelle pääsee sujuvasti esimerkiksi kirjasta Totuuden rakastaminen: tieteenfilosofisia esseitä (Otava, 2003).

Varsinaisena kotimaisena löytönä tyrkytän puolestaan Erik Ahlmanin Totuudellisuuden probleemia (WSOY, 1929). Ahlman muistuttaa teoksessaan vaikuttavasti siitä, että totuudellisen maailmankuvan hahmottaminen pitää aloittaa itsestä. Vain itsensä totuudellisesti näkevä, itsestään itselleen rehellisen kuvan rakentanut voi nähdä muunkin maailman sellaisena kuin se on.

2

Yksi parhaista paraikaisista buumeista on naistekijöiden esillenostaminen ja -nouseminen. Se näkyy kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa, filosofiassa, tähtitieteessä – you name it. Luonnollisesti ilmiöllä on alakohtaisia erityispiirteitä, eikä se ulotu ollenkaan kaikkialle, mutta kyllä suma näyttäisi lähteneen liikkeelle.

Naisten kuvataideilmaisusta kiinnostunut voi kiirehtiä esimerkiksi Ateneumiin. Viikon päästä remonttiin salpautuvassa taidepyhätössä on esillä niin valokuvataiteilijoiden Elina Brotherus ja Hannele Rantala kuvadialogia kuin laaja, 1900-luvun modernistinaisia esittelevä näyttely. Jälkimmäinen valaisee naisten roolia aikakauden yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa murroksessa yleisemminkin.

Tampereella paremmin viihtyvä voi puolestaan käydä tutustumassa Tampereen taidemuseossa Aulikseen. Äijä on hämeenkyröläisen Liisa Hietasen luoma eksoottinen hahmo, joka kuuluu ”kyläläisiin”. Kyläläiset taas ovat Hietasen virkkaamia ja neulomia patsaita, joille löytyy tai on löytynyt Hämeenkyrön raiteilta elävät vastineensa. Virkkuun ja verkkaisuuden juhlaa!

3

Suomeksi viime vuonna ilmestynyt Filosofian kuningattaret – historian sivuutettujen ajattelijoiden elämä ja perintö (niin&näin, 2021) on esimerkki hakuteosmaisesta ratkaisusta unohduksen verhon raottamiseen. Teos esittelee kaksikymmentä (vaikka kirjan takakansi puhuu 21:sta) enemmän ja vähemmän sivuun työnnettyä naisajattelijaa. Tilaa riittää naista kohden keskimäärin vain vajaat kymmenen sivua, eikä se ole paljon, mutta hyvä näinkin. Annan kehut myös varsinaisten esittelyjen oheen printatusta kymmenien muiden naisajattelijoiden nimilistasta.

Seuraavaksi odottelen hyppysiini Markus Hotakaisen Tähtitieteen naisia (Aula & Co, 2022). Siitä lisää myöhemmin.

4

Tuli mieleeni lukiessani Markus Ahosen Anna pahan kiertää -dekkaria (WSOY, 2021), että Irlanti ja erityisesti Dublin voisivat olla hyvä suunta lähteä kevätreissuun. Ne ovat lännessä, niillä huudeilla voisi ehkä tavata kirjailija Ahosen, tehdä pakollisen pubikierroksen ja hiljentyä päivän päätteeksi lukemaan jotakuta sikäläistä mestaria. Ehkäpä vaikka Kate O’Brieniä, jota ei taida olla vieläkään suomennettuna. Toisaalta hiljan hankkimani Espanjan sisällissodan ajoista kertova Farewell Spain (esim. Virago Press, 2006) maistuu mukavalta alkukielellä.

Ahosesta on todettava, että hän jatkaa viimeisessään siirtymistään niiden rikoskirjailijoiden kasvavaan joukkoon, joiden teokset ovat paljon muutakin kuin (sala)poliisitoimintaa. Hänen kirjoissaan kysytään millaisessa maailmassa me oikein elämme ja mitä me toisillemme teemme, silloinkin kun emme kuulu syrjäytyneiden tai päähän potkittujen ryhmiin. Mutta kyllä Anna pahan kiertää on myös täysiverinen Isaksson-dekkari; niin lukijan kuin Isakssonin iholle tuleva tarina läheisistämme ja ulottuviltamme ajelehtineista.

5

Parasta juuri tässä päivässä on lopulta se, että lähden huomenna Tampereelle Vapriikin apinanäyttelyyn (virallisesti Apinat – kädellisten tarina). Siellä kuulemma selviää sekin, kuinka paljon apinaa minussa lopulta on.

Näyttelyn on muuten tuottanut Skotlannin kansallismuseo. Hm.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua