Parasta juuri nyt (21.2.): Nuoruusmaisemat, huonot suoratoistolöydöt, fuzz-pedaalit, Scott Walker, runot

21.02.2020

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aleksi Leskinen tunnelmoi muun muassa Scott Walkerin musiikkia ja paluuta nuoruuden maisemiin.

1

Tiedättehän, kun nuoruudessaan vannoo, ettei koskaan tee sitä ja tätä, ja elämä menee tismalleen niin kuin on itse ennalta nähnyt, mutta sitten kuitenkin tekee, ja elämä menee tismalleen toisin kuin on itse ennalta nähnyt? Se kaikki kulminoituu siihen, kun 20 vuotta myöhemmin palaa enemmän tai vähemmän sattuman kaupalla takaisin nuoruutensa maisemiin. 

Kirjoitan tätä korttelin päässä talosta, jossa vietin yläasteaikojeni kriittisimmät vuodet. Muistojen vilinää ei pysty ennakoimaan – jostain tuolta pääkopan sopukoista ne etsiytyvät niin elävästi näkösälle, että niitä voi melkein koskettaa. Toisaalta, ei se haittaa, ettei tosiasiassa voi, koska roti on oltava nostalgiallakin. Paluu ei tunnu kovin rajulta, koska kyse ei ole paluusta kulahtaneeseen pikkukylään, vaan läntisen Tampereen kaupunginosaan, mutta jokin siinä koskettaa. Kaikki on muuttunut, vaikka moni asia on ennallaan.

Muuttaminen on myös terve puhdistautumisrituaali. Pieni Marie Kondōn kuiskutus olkapäällä laittaa punnitsemaan pakattavien tavaroiden kohtaloa, ja toisaalta kuluvan ajanjakson digitaalinen käytännönläheisyys on kohdallani syönyt ihan merkittävän osan pohjaa pois keräilymieltymyksistä.

Siinä ehkä kohtaavat mennyt ja nykyisyys: viimeksi täällä asuessani ei tuntunut tärkeältä omistaa fyysisesti kaikkea, mikä tuntuu tarpeelliselta, ja nyt se on sitä vielä vähemmän, ja eri tavalla. Tärkeiksi ja merkittäviksi kokemiaan asioita ja niiden tekijöitä kohtaan voi osoittaa tukea ja kunnioitusta ilmankin, että hyllyt notkuvat.

2

Muuton ohessa lähti eteenpäin suhteellisen kunnioitettava pino elokuvia, joista monia himoitsin tuolloin vuosituhannen vaihteen kieppeillä – monin osin juuri siksi, että ne olivat silloisen videolain puitteissa kiellettyjä tai palasiksi leikeltyjä. Kokoelman hajanaisuus teetti tarpeen terävöittää valikoiman koostamista, ja se puolestaan on jollain mystisellä tavalla naksauttanut aivot uudenlaiseen asentoon. Suoratoistopalvelujen suunnattoman tuntuiset laarit ovat erilainen tutkimusalue, jopa jossain määrin antoisampi kuin leffakauppojen aarrehyllyt.

Toistaiseksi olen eniten mieltynyt Amazon Primen hämmästyttävään tarjontaan, mistä noin kolme neljäsosaa on enemmän laadutonta kuin laadukasta nähtävää. Public domainiin lipsahtanut materiaali näyttelee pääosaa, ja se tuntuu hieman hassulta – mitenkähän paljon nämä palveluntarjoajaa kiinnostavat, jos Roger Cormanin Little Shop of Horrorsista (1960) on tarjolla peräti kolme julkaisua paikoitellen suorastaan surkealla kuvanlaadulla? Amazonin tapauksessa, eivät varmasti juuri lainkaan.

Elokuva ei sisällä juurikaan lasereita, mutta sitäkin enemmän hurmaavan huonoa dialogia.

Suoratoistosoopalaareihin suuntautuneilla retkillä kuitenkin mieluiten tarttuu tapauksiin, joista ei tiedä yhtikäs mitään. Viimeisin tällainen tapaus oli Brandon Leen (1965–1993) surettavan lyhykäiseksi jääneen näyttelijän uransa alkuvaiheissa tähdittämä Laser Mission (1989). Kaikki on pielessä, eikä teemabiisi muutu kymmenennellä kerralla yhtään paremmaksi, ja silti jokin kovasti viihdyttää. Ei varmasti vähiten Leen omalaatuinen karisma, joka jollain lailla heijastuu esiin heikommastakin tekeleestä. Suosittelen, etenkin jos tavaravuoret ja ahdas kalenteri uuvuttavat.

3

Toinen stressinpoiston kannalta tärkeä asia tällä erää on fuzz. Käkättävän äänensärkijän kulttuurihistoriallinen vaikutus sähköisen musiikin kehitykseen, ja ylipäänsä sähkökitaran merkittävyyden perusteltavuuteen lienee omaa luokkaansa. Kaikkinensa ajatus, että puhdas ja kaunis signaali saa jotain lisää, kun sitä käytännössä rikotaan, on mielenkiintoinen pohdinnan kohde. Miksi se rähinä aktivoi mielihyväsektorin välittämään mukavia, jopa syviä tuntemuksia?

Tätä olen pohtinut useamman vuoden, ja tutustunut yhteen sun toiseen pöristimeen. Suoranaista tarkoitusta juuri oikean yksilön löytämisessä en nähnyt, mutta reitin käännyttyä fuzzin suuntaan, tuntui sillä olevan jokin tietty, selittämätön kohde. 

Tuo säröistä ristiriitaisin, jollain tapaa myös monisäikeisin, on näytellyt olennaista osaa jo Jimi Hendrixin (1942–1970) musiikissa. Kenties sen ansiosta fuzzin soundi on kulkenut muuntautumiskykyisesti tietään yhtä lailla Smashing Pumpkinsin iki-ihanan Siamese Dreamin (1993) rakennuspilarin tehtävästä aina äärimetalliin ja -musiikkiin asti.

Maailman tarjoama fuzz-valikoima on valtava, mutta sieltä seasta etsiytyi käsiini yksi, joka tuntuu olevan itselleni yli muiden. Piskuisen englantilaisen DIY-paja Fuzzshackin valmistama Twin Earth Deluxe on hämmästyttävä kapine. Se on perusolemukseltaan rujo ja ankara. Puntit lepattavat ja naama tuntuu sulavan äänenpaineen edessä. 

Yhdellä pienellä vivun käännöllä se saa tarkkaan harkitun signaaliketjun kuulostamaan rikkinäiseltä tietokoneelta, joka on kääntynyt sotaan käyttäjäänsä vastaan. Silti se taipuu myös kauniisiin ylä-äänisiin harmonioihin, kun juuri sopivassa kulmassa hakee otelaudalta runollisia ääniä tuntemuksiaan tulkitsemaan. Villi, vapaa, irrallaan ja silti ehdottomasti läsnä. Jokin loksahti aloilleen.

4

Samaa ilmaisua voisi käyttää, kun joitain vuosia sitten satuin katsomaan ensimmäisen kerran dokumentin Scott Walker, oman tien kulkija. Kiitettävän tasaisesti Yle Areenassa esillä oleva henkilökuva pureutuu enigmaattisen lauluntekijän uraan maanläheisesti ja rehellisen tuntuisesti, mutta kohdettaan (1943–2019) kunnioittaen. Tuolloin ihastuin erityisesti elokuvan keskiössäkin olevaan The Drift -albumiin (2006), jonka mystiikkaa ja äärimmäisyyttä välähdykset äänitysprosessin vaiheista riisuvat mukavan tuntuisesti. Sikäli kun moista kuvailutermiä voi samassa lauseessa kyseisen albumin kanssa käyttää.

Walker Brothersin ”poikabändivaiheista” kuoriutunut dramaattinen lauluntekijä lienee jättänyt silti tuntuvimman jälkensä pop-musiikin historiaan neljällä ensimmäisellä sooloalbumillaan (1967–1969). Lyhyellä aikajänteellä syntyneet, taidokkain orkesterisovituksin kaunistetut, mutta hienovaraisen kokeelliset albumit lienevät myös lempeämpi alkupiste, jos Walkerin hyvällä tapaa monenkirjavaa historiaa lähtee perkaamaan. Jokin punainen lanka häntä lienee silti johdattanut, sillä myöhempien aikojen painajaismaiset visiot jakavat erityislaatuisuudestaan huolimatta saman universumin, missä myös varhaisemman tuotannon kaunokit soivat.

Dokumentin mieleen painuvimpiin hetkiin kohdallani asettuu Sting kuuntelemassa loisteliaan Scott 3 -levyn (1969) iättömän viehättävää avausraitaa It’s Raining Today. Basso- ja luuttumaakarin mietteliäs ilme kappaleen atonaalisten alkunuottien ja sadepisaroiden elkein eteen tupsahtavan rytmin äärellä on hyvin samaistuttava. Siitä välittyy kuulijalle silkkaa taikaa.

5

Sanallinen ilmaisuni tapaa olla muodoltaan laveaa. Lauseet tuntuvat venyvän ikuisuuksiin. Pilkut ovat ties missä, ja ajatus vähintäänkin polveilee, jollei aivan katkea. Siksi on tuntunut virkistävältä palata sanaharrasteista niukimman ja kiehtovimman ääreen. Runous on omituinen laji. On olemassa lukemattomia erilaisia tapoja, tyylejä ja sääntöjä, joiden mukaan sitä voisi ilmaista, mutta yhtä sallittua on antaa sääntöjen olla.

Jossain on sanottu, että runous on sielun ääni. Minä sanon, että se on, mitä sen tahtoo olevan. Kenties se puhtaimmillaan tavoittaa miltei jotain, mikä ei vain kirjainten muotoon suostu taipumaan. Kenties runot ovat lauluja, jotka kieltäytyvät asettumasta tahtien varaan. Ehkä niihin piirtyy asioita, joita todellisuudessa ei voi koskettaa.

Minulle ne ovat tarinoita, joissa lyhyisiin riveihin ja hallittuun mittaan tiivistyy parhaissa tapauksissa romaanin edestä tuntemuksia, näkyjä ja elettyä elämää.

Aleksi Leskinen

Pin It on Pinterest

Share This