Vegard Bjørsmo sarjasta Oro Jaska. Kuva: Julia Marie Naglestad / Alfredfilm / Feelgood / NRK / Yle

1

Olen kasvanut ja käynyt kouluni suomettumisen ajalla 1960- ja 1980-luvuilla. Huhtikuussa kouluissa oli useimmiten tärkeä päivä, kun juhlittiin Suomen ja Neuvostoliiton välistä yhteistyö- ja avunantosopimusta.

Seuratessani tänä syksynä Ylen alkuperäissarjaa Vaietut arktiset sodat olen miltei pidättänyt hengitystä ja ainakin sisäisesti vapissut. Näinkö kaikki menikin? Ei koulussa tai koulukirjoissa puhuttu tällaisia. Totisesti ajat ovat muuttuneet ja muutoksen myötä oma pää on alkanut raksuttaa toisin. Tiedonjano ja nykyisen tutkimustiedon määrä on valtava.

Vaietut arktiset sodat -sarjan ensimmäinen kausi tuli ruutuihin juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Parhaillaan esitettävä ja jo kokonaan Yle Areenassa katsottavissa oleva kausi hätkähdyttää keskellä monin tavoin muutoksessa olevaa maailmaa.

Ensimmäinen kausi käsittelee pääosin ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä tapahtumia, toinen toisen maailmansodan jälkeisiä päättyen Neuvostoliiton hajoamiseen.

Sarjan tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat ovat Anna-Reeta Eksymä ja Teemu Hostikka. Asiantuntevina haastateltavina toimivat pääasiassa pohjoismaisten yliopistojen historioitsijat ja esimerkiksi Norjan merentutkimuslaitoksen sekä säteily- ja ydinturvallisuusviraston tutkijat. Keskeinen suomalainen kommentoija on historioitsija Mika Kulju. Ensimmäisellä kaudella mukana on myös Petroskoin valtionyliopiston professori Yuri Kilin.

Ohjelma rakentuu haastattelujen, arkistokuvien ja -videoiden sekä meri- ja maa-arkeologisten kenttämatkojen seuraamisen perustalle. Tarinaa kuljettaa uskottavasti eteenpäin näyttelijä Peter Franzénin matala kertojan ääni.

Sarja nostaa esiin arktisen alueen strategisen merkityksen maailmanpolitiikassa. Ympärivuotinen sula meri on Norjan kohtalo, Malmikenttien rautamalmi Ruotsin ja Petsamon nikkeli Suomen. Kartalla idästä on vedetty monta suoraa viivaa yli Suomen kohti Kiirunaa ja Narvikia. Ja Murmanskista on loppujen lopuksi arktisen meren yli lyhyt matka Amerikan mantereelle.

Enpä tiennyt, että Neuvostoliitto ehdotti vakavissaan Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia, että Kilpisjärven tienoilla Norjan puolella rakennettiin kohti merta puolustuslinja, joka on edelleen olemassa. Ei muuta kuin konekiväärit alustalle! Että Breznev uhkasi länsimaita vuonna 1981 neutronipommilla, että Jäämeren pohjassa on runsaasti ydinjätettä, ydinsukellusveneitä ja ainakin yksi atomipommi. Että arktisella alueella – etenkin Novaja Zemljalla – tehdyistä ydinkokeista tuli Lappiin paljon enemmän jäämiä kuin Tsernobylin onnettomuudesta. Olin kyllä ihmetellyt, miksi niin monet Lapissa 1960-luvun alkupuolella syntyneet sairastivat syöpää.

Sarjan myötä selityksen saa myös Tornionlaakson puolustuslinjan jäännökset; kiviset panssariesteet, joita taannoisen hiihtoladun varressa Matarengissa aina ihmettelin. Ei niiden tarkoitus ollut pysäyttää suomalaisia.

Vaietut arktiset sadat Yle Areenassa.

2

Onneksi myös iloiset tapahtumat ovat sykähdyttäneet syksyäni. Niistä kärkeen kiilaa ehdottomasti Pikku Kakkosen konsertti syyskuun lopussa Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä. Minulla oli onni päästä mukaan 5- ja 3-vuotiaiden pikkupoikien seuralaiseksi.

Noin 800 alle kouluikäistä naperoa vanhempineen, isovanhempineen, täteineen ja setineen oli aikamoinen muurahaispesä. Koroketta ja korokkeen korotetta sovitettiin tuoleille, varmistettiin oikean ihmisen viereen pääsyä vaihtamalla paikkoja kerran, jos toisenkin. Kadotettiin käsiä, luotettiin liikaa suuntavaistoon.

Kolmivuotiaani jähmettyi koko konsertin ajaksi tuijottamaan laulajia, liikkujia, soittajia, koko lavastusta. Tulkitsin, että hän oli erittäin vaikuttunut ja ihastunut. Viisivuotias harjoitti myös vuorovaikutusta ja yhtyi yleisön osuuteen lauluin ja taputuksin.

Sydäntä lämmitti suuresti, että verovaroin rahoitettu julkisen palvelun Pikku Kakkonen tarjoaa näin korkeatasoista musiikkia. Samalla se tulee esitelleeksi liudan akustisia soittimia ja mukavia lastenlauluja. Ihan tässä alkaa uskoa lastenkulttuurin elinvoimaan.

Konserttia suositeltiin 3–6-vuotiaille. Ihan mielellään nuoremmat lapset olisi voinut jättää kotiin.

3

Vastikään Yle Areenaan ilmestyi saamelaisista kertova nuortensarja Oro Jaska eli Pää kii. Sarja kertoo paitsi lukioikäisten nuorten kasvamisesta Karasjoella Norjassa, myös saamelaisyhteisön kipukohdista: raiskauksista, väkivallasta, seksuaalisuuden etsimisestä ja väkijuomien runsaasta käytöstä.

Kantava pääteema käsittelee sitä, miten pieni yhteisö sietää erilaisuutta ja miten taide – tällä kertaa valokuvat – auttavat kipujen työstämisessä. Pieniä sivupolkuja pilkahtaa muihinkin teemoihin: turismiin, raiskauksen tutkimisen ongelmiin, kun kaikki tuntevat toisensa ja urheiluvalmennuksen kiroihin.

Sarjassa ei mässäillä pohjoisen eksotiikalla, mitä nyt hypätään komeasti moottorikelkoilla niin, että lumi pöllyää.

Aluksi Elli Annen, Sajjen, Lemetin ja muiden toilailuja seuraa hiukan kiusaantuneena, mutta sarja kasvaa intensiteetiltään ja näyttelijäntyöltään jakso jaksolta. Lopussa saattoi vain huokaista, että olipa tämä hyvä, sopii mainiosti myös aikuisille.

Oro Jaska Yle Areenassa.

Marja Mustakallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua