Fatoumata Diawara ja Gorillazin Damon Albarn.
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aino Louhi on lukenut Jussi Seppäsen Jussi Seppäsen, tehnyt musiikkilöytöjä kunnon wanhan ajan tyyliin ja veneillyt Como-järvellä.
1
Kirjailija Jussi Seppäsen toinen kirja on nimeltään Jussi Seppänen (WSOY, 2020). Se kertoo kirjailija Jussi Seppäsestä, joka luulee olevansa kuolemansairas ja odottaa varmistusta diagnoosiin muutaman kuukauden ajan. Tuona ajanjaksona pitää muun muassa valvoa mahdollisimman paljon, käydä läpi kirjailijan uran alkua ja päästä takaisin Turkuun ahdistavista hippitalkoista.
Tällaisista epätodennäköisistä aineksista on syntynyt ihana, valoisa, armollinen maailma, jossa pahimmat pelot väistyvät ja elämisen lahjaa vaalitaan. Suorastaan rakastuin Jussi Seppäsen lauseisiin, niiden rytmiin ja ilmavuuteen. Hänen itsetutkiskelunsa on yhtä aikaa nöyrää ja itsevarmaa. Huumori pilkahtelee jokaisella sivulla, kiitollisuus myös.
Kirja on täynnä kiteytymiä, joita haluan alleviivata. Jonnekin syvälle ihon alle menee esimerkiksi tämä pitkän suhteen eroa sivuava kohta:
”Olimme eronneet Annen kanssa 13 vuoden suhteesta aamulla. Se oli oikein tehty. Kaikki oli niin huonosti kuin mahdollista. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli menetetty. Kaikki oli edessä. Kaikki oli takana. Kaikki oli päätetty. Kaikki oli päättämättä. Ja illalla oli esikoiskirjani julkaisutilaisuus. Hän puki kaunista päälle. Minä rakastan häntä muun muassa siksi.”
2
Työni on toisinaan ylettömän hidasta ja kärsivällisyyttä huutavaa puurtamista, jossa tärkeintä on levittää väriä mahdollisimman huolellisesti lyijykynällä piirrettyjen rajojen sisälle. Värityssessioihin latautuu paljon odotuksia, tunteita ja paineita ja niissä harvoin pääsee siihen meditatiiviseen tai rentoon tilaan, jota värityskirjoihin hullaantuneet todennäköisesti kokevat.
Ehdin kuunnella värittäessä tuntikaupalla kaikenlaista – kirjoja, levyjä, hiljaisuutta, kärpäsen surinaa, toisesta kerroksesta kantautuvaa rautalankabändin treenaamista, radiota sekä tietysti podcasteja. Useimmat suosikkipodcasteistani kestävät noin tunnin ja ilmestyvät ehkä kerran viikossa tai parissa. Tämä ei riitä alkuunkaan minulle. Olen väritysmoodissani podcast-ahmatti.
Onneksi on Kaarlen keskusteluohjelma, Youtubesta ja Spotifystä löytyvä indie-talkshow. Sen isäntänä toimii Kaarle Hurtig, joka saattaa olla joillekin tuttu Ylellä pyörineestä Kaarlen maailma -ohjelmasta, vuoden 2019 eduskuntavaaliehdokkuudestaan tai vaikkapa ex-lestadiolaisuudestaan. Hurtigin vieraana hänen vallilalaiseen kotiinsa rakennetussa studiossa on tämän vuoden aikana käynyt sekalainen joukko poliittisia toimijoita, urheilijoita, aktivisteja, vaikuttajia ja taiteilijoita. Keskustelut kestävät yleensä reilusti yli kolme tuntia. Ahmatti kiittää.
Hurtigin tyyli on innostuva ja intensiivinen ja hän puhuu paljon myös itsestään ja henkilökohtaisesta elämästään. Onkin hyvä huomata että kyseessä ei ole haastatteluohjelma vaan keskusteluohjelma ja yhtä paljon – tai jopa enemmän – kuin vieraista, kuuntelija oppii Hurtigista itsestään. Se on useamman jakson jälkeen hieman uuvuttavaa mutta myös mielenkiintoista, sillä Hurtig tuntuu vilpittömältä ja avoimelta puhuessaan vaikkapa parisuhteistaan, miehuudestaan ja ideoistaan paremman maailman saavuttamiseksi. Erityisesti puhe henkilökohtaisista talousvaikeuksista resonoi ja on yhteiskunnallisesti merkittävää asian normalisointia.
3
Yksi rutiineistani, jonka internet pilasi: ennen kävin Tampereen pääkirjasto Metson musiikkiosastolla viikoittain tekemässä löytöjä. Tapa jäi viimeistään Spotifyn tultua elämääni. Algoritmien arpajaiset ja loputon artisti-aarreaitta tuntui hetken aivan mielettömän yltäkylläiseltä; pyh, kuka tarvitsee niitä kolhuisia cd-levyjä, kun kaikki on täällä, taskussani koko ajan.
Aika pian havahduin kuitenkin siihen, että löytöjen tekeminen Spotifyssa on aivan erilaista kuin kirjaston musiikkiosastolla. Siitä puuttuu jokin olennainen löytämisen riemu, sattumanvaraisuus, kokonaisvaltainen aistiminen, paneutuminen ja rutiini. Musiikkiosastolla levyjen pläräily rauhoittaa mieltä, puhelinta selatessani tulen lähinnä vihaiseksi.
Siispä olen erityisen iloinen että vanha rutiini on elpynyt tänä syksynä, uuden ihmissuhteen kylkiäisenä. Viimeisimmillä musaosastotreffeillä löysin kaksi levyä, jotka toivat kumpikin juuri oikeaa energiaa myöhäissyksyn synkkyyteen: aikoinaan paljonkin kuuntelemani The Shinsin Wincing the Night Away (2007) ja norjalaisen Jenny Hvalin uusin albumi The Practice of Love (2019).
Kumpikin levy löytyy Spotifysta, toki, mutta olisinko sattumalta löytänyt niitä sieltä juuri tänä marraskuuna? Epäilen.
4
Gorillazilta ilmestyi äskettäin uusi levy, vierailevien artistien kanssa tehty Song Machine, Season One: Strange Timez. Sen myötä muistin jo viime talvena julkaistun videosinkun, silloisen voimasoittobiisini Désolén, jolla Damon Albarnin kanssa duetoi malilainen Fatoumata Diawara.
Sen lisäksi, että Désolé on aivan ihana, rauhoittava ja melankolinen, mutta silti jotenkin hypnoottisesti hytkyttävä kappale, voisin katsoa loputtomasti siihen tehtyä musiikkivideota, jossa Albarn ja Diawara (sekä Gorillazin virtuaalijäsenet) veneilevät Como-järvellä Italiassa. Jumalaisen kaunis järvimaisema ja hymyllään maailman omistava Diawara yhdistettynä hieman uhkaavaan ja kärttyiseen Gorillaz-tunnelmaan vie minut mukanaan kerta toisensa jälkeen. Parhaita koronavuoden aikana tehtyjä mielikuvitusmatkojani.
Ja lisättäköön vielä, että Damon Albarnin ääni, parasta aina ja nyt.
5
Broad City on ollut parasta juuri nyt jo pitkään. Haluan kuitenkin nostaa newyorkilaisystävysten Abbin ja Ilanan edesottamukset tähän muistutuksena siitä, että vielä on kymmenisen päivää aikaa katsoa sarjan kaikki viisi tuotantokautta Yle Areenasta. (Sarja poistuu Areenasta 29.11.2020.)
Broad Cityn riehakas, raikas ja sekopäinenkin huumori maustetaan välillä ripauksella hyvinkin synkkää materiaa, joka saa sitcomin tuntumaan realistisemmalta kuin monet muut genrensä edustajat. Sitähän oma elämäkin usein on: täysin päätöntä, koomista ja iloistakin, vaikka maailma on matkalla kohti tuhoa ja rahahuolet ja depressiiviset ajatukset häivähtelevät taustalla.
Pääosatähdet Abbi (Abbi Jacobson) ja Ilana (Ilana Glazer) ovat rooleissaan täydellisiä: hupsuja, liikuttavia, raivostuttavia ja (itse)ironisia. Sarjan 20-minuuttisiin jaksoihin on mahdutettu sopivan paljon eritteitä, päihteitä, feministisiä kannanottoja ja viittauksia ajan ilmiöihin. Melkein joka jaksossa saa nauraa ääneen, välillä lattialla kieriskellen.
Tiukalla viiden jakson päivätahdilla sarjan ehtii katsoa vielä läpi. Se on sen arvoista!
Aino Louhi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (18.12.2024): Light Art Museum, Biedermaier, Heydrich Terror Memorial, Fram
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Anne Välinoro on käynyt Budapestissa, Prahassa ja Oslossa.
Parasta juuri nyt (14.12.2024): Lehmä synnyttää yöllä, He selvisivät sodasta, Suliko, Tallinna
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on lukenut kirjoja ja kierrellyt jouluisessa Tallinnassa.