Kirjailija James Baldwin.

1

Vuonna 1957 15-vuotias Dorothy Counts käveli kouluun Pohjois-Carolinan Charlottessa. Teko sai osakseen ensisijaisesti pilkkaa, ahdistelua ja syljeskelyä, ja Counts kesti koulussa lopulta neljä päivää. Syynä oli hänen ihonvärinsä; Counts oli ensimmäinen tummaihoinen kyseisessä high schoolissa.

Samaan aikaan kirjoittaja James Baldwin eleli kaikessa rauhassa Pariisissa julistaen, ettei tulisi koskaan palaamaan kotimaahansa Yhdysvaltoihin – maahan, jossa musta mies ei voinut edes juomaa tilata rauhassa. Valokuvat Countsista kuitenkin muuttivat kaiken: “jonkun” olisi pitänyt olla tuon nuoren tukena, Baldwin ajatteli. Hänen oli pakko palata Amerikkaan “maksamaan velkansa” ja tekemään voitavansa rotuerottelun lopettamiseksi.

Baldwinin esseistinen, ohjaaja Raoul Peckin valkokankaalle muuntama romaanikäsikirjoitus I Am Not Your Negro lähtee purkautumaan tästä asetelmasta. Sen valokeilassa ovat tosin kolme aktivismistaan ikävämmin rangaistua kansalaisoikeustaitelijaa: Medgar Evers, Malcolm X ja Martin Luther King Jr. – kaikki Baldwinin ystäviä, jotka murhattiin 1960-luvulla viiden vuoden sisään.

Baldwinin suhdetta näihin kolmeen aktivistiin kiinnostavampaa on kuitenkin se todellisuus, jota hän käsikirjoituksessaan kuvaa. I Am Not Your Negro on laajakulmalla ja Baldwinin runoilijan autonomialla luotu kokonaiskuva “epäonnistuneesta yhteiskunnasta”, jota vaivaavat apatia ja välinpitämättömyys sekä kyvyttömyys kohdata sen läpirasistinen menneisyys ja nykyisyys. Tämän lisäksi se listaa valtavat määrät 1950-lukua edeltäneitä, rotukysymyksiä eri tavoin käsitellyttä elokuvia. Etenkin sellaisia, joita tähditti maailman ensimmäinen musta pääosa-Oscar-voittaja Sidney Poitier.

Teksti etenee Samuel L. Jacksonin jäyhän luennan, ambient-dokumentaarisen videokuvaston sekä hienosti aseteltujen haastattelupätkien avulla. Kun Jackson lukee kohtaa, jossa Baldwin kirjoittaa maansa olevan “pullea, turvallinen, vastuuton ja hengetön”, höystää Peck viestiä häiritsevän puhtoisella 1950-luvun kuvastolla valkoisine aitoineen ja havainnekuvalta näyttävine omakotitaloineen. Sen myötä on vaikea olla ajattelematta vaikkapa David Lynchiä, joka niin ikään on ymmärtänyt latteantyytyväisen amerikkalaisen unelman alla piileskelevän, pohjattoman synkkyyden.

Näin ollen I Am Not Your Negro on rasisminvastaisen pamfletin lisäksi poikkeuksellisen onnistunut kuvaus keskiluokkaisen napinpainallusmukavan elämänmenon ylläpitämisen väistämättömästä traagisuudesta. Baldwin näyttää, että tällainen toisaalle katsomiseen perustuva elämä on lopulta mahdotonta, koska status quon tärvelee lopulta joku vähemmän hetero, vähemmän kristillinen tai – mikä kauheinta – vähemmän valkoinen yksilö.

I Am Not Your Negro Yle Areenassa.

2

Eräs ystäväni pohti hiljattain Facebook-päivityksessään, mistä mahtavat olla peräisin ala-asteen pihoilla levinneet hupailut, kuten “Muumipeikko, Pikku Myy, auton alle litistyy” -rallatus tai “uh ah Pentti, työnnä vielä sentti” -loru. Nämä hassuttelut kun tuntuvat olleen vielä ainakin ikäiselleni sukupolvelle maan liki joka kolkkaan levinnyttä suullista perinnettä, jonka “kaikki” nyt vain tiesivät. Ne esiintyivät kuitenkin vain välitunneilla tai kavereiden tarroitettujen kerrossänkyjen lavereilta loiloteluina: eivät missään nimessä aikuisten kuullen, vielä vähemmän missään virallisissa vitsikirjoissa.

Perinne oli liian vulgääriä ja osaltaan jopa myös tabua, koska alakoululaiset laulelemassa törkeyksiä tulkittaneen hilpeän perinteen sijasta lähinnä epäonnistuneen kotikasvatuksen tulokseksi. Siksi traditiosta ei juuri liene hiiskuttu.

Ilmiö oli kuitenkin todellinen, vaan mistä se oli lähtöisin? Kääntykäämme Tommi Liimatan Suuren serkkuteorian puoleen. Teorian mukaan juuri (ainakin suunnilleen) samanikäiset serkut olivat suullisen perinteen levittämisessä avainasemassa. Koska he asuivat usein eri paikkakunnalla, saattoi heille uskoutua helpommin ja löytää yllättäviäkin yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Heidän kanssaan ei – toisin kuin kotipuolessa – tarvinnut kisailla suosikkibändeistä saati tarvinnut pelätä, että he levittäisivät juttuja vaikkapa salaisista ihastuksista tai muista henkilökohtaisuuksista. Täten keskustelu saattoi elää vapautuneemmin, ja näinpä serkuilta opittiin myös aiemmin vierasta suullista perinnettä.

Myönnän, että Liimatan esiintymisfrekvenssi tällä palstalla on omalta osaltani huolestuttavan korkea, mutta hänen radioesseistin ja sukupolvidiagnostikon kykynsä ovat selkeästikin omaa luokkaansa ja siksikin maininnan arvoisia. Toisaalta se, että nostan Liimatan parin kuukauden sisään jo toistamiseen viime aikojen henkilökohtaiseen parhaimmistooni kertoo myös siitä, miten jumissa olen omine kulttuuripreferensseini.

Toisaalta myös Liimatta itse päätyy Serkkuteorian nimeä kantavassa Ylen kesäsarjassaan meditoimaan vanhojen tuttujen aiheiden äärelle: niihin kuuluvat c-kasetit, disco, sukulaissuhteet, sarjakuvat… Silti nämä ovat otsikoita, joita oikeastaan kukaan muu suomalainen enemmän tai vähemmän näkyvä kulttuurihahmo ei työssään juuri käsittele. Korkeintaan ehkä Tommi Uschanov, mutta tuskin hänenkään tyylinsä yltäisi juuri tämäntyyliseen hilpeää sanailuun tai assosiaatioiden, oivallusten ja nippelialaviitteiden vyöryyn.

Tommi Liimatan Suuri serkkuteoria Yle Areenassa.

3

Vuonna 2020 et kyllä oikeastaan tarvitse yhtäkään valkoista musanörttimiestä kertomaan sinulle R.E.M.-yhtyeen hyvyydestä. Siksi minua suorastaan huvittaa, miten olen yllättänyt itseni tuntemalla yhtäkkiä hyvin vahvasti yhtyettä kohtaan. R.E.M. kuuluu kuitenkin bändeihin, joka on ollut (tai oli vuoteen 2011) olemassa “aina” – jos ei muuta niin luotettavana popmusiikkitapettina, josta tulee turvallinen olo. Silti uskalsin kokonaan antautua yhtyeelle vasta 29-vuotiaana, ja silloinkin heräteostoksena viikkoa ennen juhannusta löydetyn Document-albumin jälkeen. Yhtäkkiä vain tajusin: ei helvetti, tämähän onkin näin hyvää!

Jonkinlaisena puuttuvana renkaana oivalluksessani toimi myös vuoden 2001 jättihitti Imitation of Life: uskomattoman kaunis laulu, josta muistan pitäneeni suuresti jo alakouluikäisenä. Ja miksipä en, onhan kappaleen harmoniakuljetuksessa jotakin samaa kuin jonkun Bachin onnistuneimmissa sävellyksissä. Se vain soljuu hymnimäisesti koko neliminuuttisen kestonsa maagisen helposti. Ei ihme, että sen nerouden saattaa oivaltaa jo lapsena.

Hulluuteni äityi sellaiseksi, että päädyin etsimään internetistä kuvan paidattomasta Michael Stipesta kupidomaisessa asennossa Rooman Trevi-suihkulähteessä. Tulostin kuvan, liimasin pahville ja kiinnitin jääkaapin oveen.

Stipessa ihastuttaa hänen haavoittuvuutensa ja epämaskuliinisuutensa: hän antaa puolialastoman (mies)kehonsa koko maailmalle hieman samalla lailla kuin joku Morrissey aikoinaan tai joku Perfume Genius nykyään, mutta ilman tarvetta ilveilyyn, machismoon tai edes seksuaaliseen rokkitähteilyyn. Hän vain on melankolisesti paljaana, ja siksi niin rakastettavana.

Olen verrannut R.E.M.-hurahtamistani siihen, kuin yhtäkkiä huomaisikin ihastuneensa johonkin vanhaan ystäväänsä. Toki ihastuminen rockbändiin on verrokiksi kuvattua, ilmeisen pahaa tilannetta paljon vaarattomampaa, mutta tunne on silti samansuuntainen: miten tuo onkin ollut tuossa edessä kaikki nämä vuodet, ja nyt vasta oivallan, mistä tässä kaikessa on kyse.

4

Seattlelainen podcastaaja Stephen West tekee länsimaisen filosofian historialle suunnilleen samanlaista kokonaisvaltaista pioneerityötä kuin hassuihin takkeihin ja housuihin sonnustautunut Esa Saarinen silloin aikoinaan. Jo reilut seitsemän vuotta jatkunut Philosophize This! -sarja on edennyt kurinalaisen kronologisesti aloittaen niin sanotusta esisokraattisesta ajasta ja edeten kohti keskiaikaa, renessanssia, romantiikkaa ja niin edelleen. Jaksoja on tullut tähän mennessä liki 150, viimeisimmän käsitellessä yhäkin elossa olevaa Frankfurtin koulukunnan ajattelijaa Jürgen Habermasia.

Westin tyyli on toki kevyen “rempseän amerikkalainen”, mutta silti väkevästi asiassa ja aiheissaan pysyvä, eikä West kuitenkaan esittele käsittelemiään filosofeja mitenkään turhan ylimalkaan. Tietenkin noin kolmen vartin hujakoille ulottuvat jaksot ovat vain yleispäteviä ja asiasisällöltään häkellyttävän tiiviitä katsauksia laajaa tuotantoa tehneiden filosofien elämäntöihin, mutta äkkiäkös hahmojen kirjallisuuteen sitten syvemmin tutustuu. Itse olen ainakin niin juntti ja keskittymiskyvytön, että nautin tällaisesta kuratoidusta läpiluennasta, joka antaa kylliksi eväitä laajempaa tutustumista varten.

5

Koronaepidemia on paljastanut Ruotsin valtiosta uusia, yllättäviä ja ikäviä puolia – paitsi etteivät ne välttämättä ole kovin uusia saati yllättäviä. Tulin hakeneeksi referenssiä Ruotsin koronapolitiikan perustelulle kulttuuriantropologi Tapio Tammisen viiden vuoden takaisesta Kansakodin pimeämpi puoli -kirjasta (Atena). Se muistuttaa ruotsalaisen yhteiskunnan kaksinaismoralistisesta luonteesta, jossa yhtäällä siirtolaiset toivotetaan hymistellen tervetulleiksi, mutta toisaalla heidät ajetaan pois silmistä lähiöihin segregoitumaan – ja jossa koronaan sairastuneille vanhuksille piikitetään morfiinia, jotta nämä kuolisivat nopeammin.

Kieltämättä ainakin retorisesti salaliittohourailua liippaavien läppien taustalla on kuitenkin se fakta, että Ruotsissa eugeniikalla eli kallonmittailulla ja kansallisen ylivertaisuuden todistelulla oli Tammisen kirjan mukaan vankat perinteet jo 1800-luvulla saakka. Toki kiihkonationalismi oli liki kaiken pohjoiseurooppalaisen poliittisen ajattelun perusta 1900-luvun ensipuoliskolla (lukekaapa vaikkapa suomalaisten johtajien puheita jatkosodan alla), mutta Ruotsissa asiaan suhtauduttiin niin suurella innolla, että Uppsalaan perustettiin 1920-luvulla oikein kansallinen rotubiologian tutkimuslaitos. Epäkelpoja kansalaisia pakkosteriloitiin maassa vielä 1970-luvulle saakka myös sosialidemokraattien siunauksella.

Tähän historiaan nähden pääministeri Stefan Löfvenin itsepintaiset hokemat onnistuneista linjauksista ja kansakunnan haltioitunut suhtautuminen valtionepidemiologi Anders Tegnelliin, kuin se haluaisi tämän levittävän tosiarjalaista geeniperimää mahdollisimman moneen jälkeläiseen, eivät tunnukaan niin vaikeasti ymmärrettäviltä. Tammisen tulkintaa soveltaen ruotsalainen itsetunto näkyy rakennetun sillä, että heikot, vanhat ja epäkelvot karsitaan pois.

Kenties Ruotsi tarvitsisi oman James Baldwininsa?

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua