Omar Victor Diop, Allegoria 5, 2021. Kuva: Turun taidemuseo

1

Omar Victor Diop on nelikymppinen senegalilaissyntyinen taiteilija, joka pysäyttää nyt valokuvamuotokuvillaan Turun taidemuseossa.

Omar Victor Diop (erotuksena Omar Blondin Diopista 1946–1973, länsi-Afrikan vallankumouksellisimmasta taiteilijasta) haluaa, että mustien historia voi näkyä länsimaisenkin kuvaston, muoto- ja mainoskuvien tapaan tehtyjen asetelmien kautta. Omar on jokaisessa kuvassa itse.

Diopin kuvia täytyy katsoa parikin kertaa. Ne on käsitelty maalauksenomaisiksi, kasvi- ja eläinornamentiikka tekee niistä pelkästään viehättäviä ennen kuin tajuaa, että kyse on hajaannuksessa elävistä ja ilmastonmuutoksen rajusti käsittelemistä elävistä ihmisistä, joita kuunnellaan ehkä juuri ja juuri silloin, kun poliisi pahoinpitelee mustan ihmisen kuoliaaksi.

Diop tekee mustasta Afrikasta näkyvän omalla persoonallaan, jota hän itse muuntelee milloin catwalk-kelpoiseksi supermalliksi, milloin jalkapallosankariksi tai ruhtinaaksi.

Omar Victor Diop Turun taidemuseossa 22.5.2022 asti.

2

Aikana ennen internetiä maailma ja erityisesti Eurooppa avautui nuorille interrailin kautta.

Kun interrail-kortti lanseerattiin 1972, ensimmäisenä vuonna mahdollisuutta käytti Suomesta matkaan lähtien 12 000 alle 21-vuotiasta nuorta.

Sittemmin ikärajaa korotettiin 25 vuoteen ja rannalle jääneet entiset nuoret ja senioritkin saivat lopulta oman korttinsa.

Nykyään nuori miettii parikin kertaa, viitsiikö lähteä ruuhkaiseen rautatierumbaan ja loma-aikojen täpötäysiin juniin vai nappaako halpalennot suosikkikohteeseen.

Ennen oli todella toisin. Siitä kertoo Mikko Mankan mainio Interrail-muistoja (SKS, 2022), joka on syntynyt sivutuotteena Mankan aiheesta tekeillä olevalle väitöskirjalle.

Eurooppaa jakoi rautaesirippu, mutta nuorison piti päästä menemään ja hengittämään vapaasti.

Suomi tuntui takapajulalta, josta lähdettiin Eurooppaan, ikään kuin Suomi ei olisi ollut osa Eurooppaa.

No, kieliä täällä osattiin paremmin kuin monessa Keski-Euroopan suurvallassa ja rohkeutta ei ainakaan puuttunut, joten menoksi.

Kesätienesteillä tai vanhempien maksusitoumuksella ”tärkeään koulutus- ja virkistysmatkaan” lähdettiin kuin vähätellen ainutlaatuista mahdollisuutta. Suomessa interrail oli asukaslukuun suhteutettuna suosituinta Euroopan maista.

Mankan tietokirja tiivistää hyvin interrailin viisi vuosikymmentä, nuorisolipun muutokset ja sen alueelliset kattavuudet.

Varsinaiset käyttäjäkokemukset ovat sitten kirjan herkkua, miten matka sujui, miten se täytti odotukset ja mitä se antoi.

Näitä kokemuksia Manka on haastatteluin pitkälti itse kerännyt, osin yhdessä SKS:n kanssa toteutetulla Täältä tullaan Eurooppa! -muistitietokeruulla.

Interrail kasvatti eurooppalaiselle ajattelulle ja yhtenäiselle Euroopalle avoimen sukupolven jos toisenkin.

Kun nähtiin hyteissä tunti tolkulla istuen, miten vastapäätä torkkujakin oli nälkäinen ja hikinen, päässä vahvistui ajatus siitä, miten kaikki me ihmiset olemme tarpeinemme samankaltaisia, opitut tavat vain meitä erottavat.

Manka siteeraa useaan otteeseen nykyisen ulkoministerimme Pekka Haaviston interrail-kokemuksia ja interrailin opetuksia sukupolvelleen. Haavisto on tehnyt aiheesta jopa kolme kirjaa, Inter-Rail-Oppaat (1978 ja 1986, WSOY) sekä Eurooppa raiteilla -teoksen (2019, Nemo).

Haavisto on interrailin mahdollistaman avaran sivistysajattelun ja suvaitsevaisuutta lisäävien kohtaamisten mallioppilas vielä vuonna 2018 tekemällään interraililla.

Niin, mitä interrailista sitten jäi asenteeksi ja iloksi tavallisille kiskonkuluttajille? Joitakin raiteiden kreosootin haju huumaa edelleen ja vetää hitaan matkustamisen lumoon hiilijalanjälkeäkin hyvitellen, joillekin riitti yksi interrail junamatkakuumeen hälventämiseen koko elämäksi.

Itseäni huvittaa edelleen paluuni vuoden 1982 Ranskaan suuntautuneelta interraililta. Kööpenhaminassa oli syöty viimeinen lounas tuhannen markan matkabudjetista ja loppumatkan ravitsemus hoitui pari viikkoa aiemmin eväsleiviksi pakatuista meetwursteista ja Reissumiehistä.

Interrailiin kuului tietty yltiöpäisyys, summittaisuus ja vapaus mitä tuli yöpaikkaan, seuraan ja ruokaan.

Vaivaisukkojen työ ei pääty. Kuva: SKS-kirjat

3

Vaivaisukko on suomalaisen puukäsityön ja ITE-taiteen hedelmä, lapsi joka syntyi 1600-luvulla ottamaan vastuuta köyhäinhoidosta ja viljakassasta. Nämä perusturvan takaajat ovat Ville Vauhkosen tarkasteltavina tietokirjassa Vaivaisukot – perusturvan pioneerit (SKS, 2022).

Puujalkaansa usein tukeutuva vaivaisukko oli käytännössä kuvattu sotainvalidiksi, joka anoi koura ojossa almua. Lipas oli kätketty puuhahmon sisään, varkailta ulottumattomiin.

Kirkonmäelle sijoitettu hahmo oli sopivasti näkyvällä paikalla herättääkseen ohikulkijain huomion. Omaatuntoaan vaientaakseen kirkkoon astuja kaivoi kukkarostaan lantit, joskus setelin.

Ja ukko vastaa puhekuplastaan: ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.”

Vauhkonen ei tyydy tarkastelemaan näitä edelleen Pohjanmaalla ja Hämeessä työtä tekeviä ukkoja ulkoapäin, vaan kaivautuu niiden kautta suomalaisen perusturvan historiaan.

Sitä ukot symboloivat.

Luterilaisuuden omaksuneissa Pohjoismaissa köyhäinhoidosta vastasivat 1600-luvun puolivälissä paikalliset toimijat. Pitäjän viljamakasiinista saatiin katovuosina apua ja seurakunnalta voitiin pyytää rahaa äkillisiin sairauskustannuksiin.

1800-luvulle tultaessa perusturva ei tarkoittanut enää ihmisten hengissä pitämistä, vaan koko kansakunnan rakentamisen mahdollisuutta ja ylisukupolvisten syrjäytymiskierteiden katkaisua. Seurakuntien vaivaiskassoihin tuli rahaa myös verotuloina ja valtiolta.

Vuosien 1864-66 nälkäkatastrofi osoitti paikallisuuteen perustuvan perusturvan heikkoudet ja kunnallishallinto otettiin vastaamaan ihmisten selviytymisestä kriiseissä, eihän ollut varaa menettää kokonaisia sukupolvia.

Kunnalliskodit tulivat halvimmaksi tavaksi hoitaa vaivaiset, vanhukset ja muut raiteilta pudonneet, vaikka elatusta tarvitsevien lasten huutokaupat jatkuivat.

Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus puolestaan velvoitti ihmiset muuttamaan työn perässä teollistumisen tarjotessa uudentyyppisiä työpaikkoja.

Vaikka perusturvan kehitys on ollut huimaa viimeisen 150 vuoden aikana ja turvaverkkojen läpi on melko vaikeaa enää solahtaa kerjuulle, hyvinvointiyhteiskunnan luominen on edellyttänyt yksituumaisuutta ja solidaarisuutta: ”Tänk på mig då dig går väl”, kuten vaivaisukkokin toteaa. Toimivassa yhteiskunnassa kaikista pidetään huolta.

Ovatko vaivaisukot sitten hahmoina katoavaa kansanperinnettä? Ei suinkaan. Edelleen niiden kouriin sujahtaa rahaa, jopa tuhansia euroja vuodessa. Ne muistuttavat yhteisvastuusta ja myös avuntarpeesta maailmanlaajuisesti.

4

Pyörän selässä olet aina valmis seikkailuun. Pyörän keksijä on nero ja kaksipyöräisen keksijä matkalla tulevaisuuteen.

En kuulu talvipyöräilijöihin eikä kuluneena, keleiltään hurjana talvena olisi ollut iloa punnertaa tuiskuissa, vaikka hatunnosto teille, jotka siihen kykenette.

Puhun pohkeita ravisuttavasta, reisiä riemastuttavasta kevätpyöräilystä, jolla testataan menopeli ja kunto kesää varten. Auringon kiillottamien lätäkköjen läpi kiitävä kaksipyöräinen on kuin siipirataslaiva. Olen yhtä polkimien ja satulan kanssa, lihasvoimani varassa.

Kypärä päähän ja öljyä ketjuihin, pumppaus ja menoksi.

Keväällä kolutaan siltojen alla. Kuva: Anne Välinoro

5

Maailman kauneimmat kevätillat ja -aamut houkuttelevat nyt kävelylle, vapaille vaelluksille kuulemaan lintujen konserttoja ja ihmettelemään sulavaa jääkantta. Joudatkin mennä, mokoma!

Siltojen alla mennyt talvi kokoaa vielä voimiaan ja pidättää jäätä koteloissaan ja päästää sen vain tipoittain kajahtelemaan katedraalissa. Valo siilautuu yllättävistä suunnista, graffitien muraalit räjähtävät silmille.

Koe kokonaisaistillinen elämys siltojen alla, kuule junan jyske pääsi päällä ja sulavan veden lirinä.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua