Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tomi Nordlund löysi uuden kipinän Stephen Kingiin ja kirpputoritoimintaan.

1

Kauhu sopii hyvin pimeään marraskuuhun. Syksyn myötä olen pitkästä aikaa palannut kauhun mestarin Stephen Kingin tuotannon pariin. Yli 1 000 -sivuisen It-teoksen (1986) lukeminen alkukielellään on venähtänyt kaiken muun lukemisen takia pitkäksi projektiksi, mutta nyt olen taas päässyt kunnolla vauhtiin. Sopivan hyytävä ja monikerroksinen teos on pitkälti yhtä erinomainen kuin muistinkin. Lisäksi olen menossa tällä viikolla ystäväni kanssa Tampereen Teatteriin katsomaan näyttämösovitusta Kingin Piinasta (1987). Ihanan piinaavaa!

2

Kauhu kaipaa vastapainokseen komediaa, jota kannattaa myös imeä itseensä syyspimeyden keskellä. Jeff Garlin on se heppu, joka esittää Jäitä hattuun -sarjassa (Curb Your Enthusiasm) päähenkilö Larry Davidin leppoisaa ja äärimmäisen mukavuudenhaluista manageria. Siis häntä, jolle kiukkuinen vaimo kohdistaa tämän tästä ”you fat fuck!” -tyyppisiä toivotuksia.

En tiennyt Garlinista etukäteen oikein muuta kuin tutut kasvot ja suoritukset edellä mainitussa huippukomediassa. Toki olisi pitänyt arvata, että hänelläkin on pitkä, peräti 37-vuotinen ura stand up -komiikan parissa.

Netflixissä julkaistu Jeff Garlin: Our Man In Chicago on vaikuttava tunnin mittainen esitys. Se esittelee hyvin impulsiivisen ja rennon puhetyöläisen, jonka läsnäolo on hämmentävän vaivatonta. Mies hekottelee itsekseen, eksyy aiheesta tämän tästä, muistelee menneitä sattumuksia kiehtovasti ja kehittelee hetkessä hauskaa tilannekomiikkaa. En yleensä pidä yleisön tietoisesta osallistamisesta stand upissa, mutta tässäkin suhteessa hän hallitsee hommansa.

Larry Davidin sidekickistä valokeilaan nouseva Garlin oivaltaa myös sen, että itsensä naurunalaiseksi asettaminen on komiikan tehokeinoista parhaimpia. Miehen donitsiriippuvuustarinat ovat hersyvää kuultavaa.

3

Pyrin siivoamaan nurkkia itselleni tarpeettomista kulttuurituotteista kiikuttamalla tavaraa pari kertaa vuodessa kirpputorille. Näin joulun alla on luvassa taas uusi kirpparisessio. Ennakkoajatus kirpparipöydän pykäämisestä on kuitenkin usein nihkeä ihan vain siksi, että tavaroiden laputtaminen on hirveän tylsää ja vaivalloista – etenkin jos on kauppaamassa satapäin cd-levyjä.

Ilokseni huomasin, että Tampereen Koivistonkylän Prismassa toimivassa Kirpputori Silinterissä on herätty tällä saralla nykyaikaan. Heillä on Kirppari-Kalle-niminen palvelu, jonka periaatteita kuvataan Silinterin sivuilla näin: ”Kirppari-Kalle on moderni työkalu, joka on suunniteltu helpottamaan kirpputoriasioimista. Sen kautta voi varata pöydän, seurata myyntiä ja täyttää hintalappuja tulostettavaksi kirpputorilla.”
Tämä kuulostaa mahtavalta. Ei enää hankalaa lappusavottaa kotona! Kirppismotivaationi on nyt huipussaan.

4

Minna Canthin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. Olen saanut aivan uudenlaista tuntumaa hänen tuotantoonsa päädyttyäni ohjaamaan opettajakollegoideni kanssa lukiomme itsenäisyysjuhlaan katkelman Suruttomat-musikaalista, jonka Sirkku Peltola ohjasi vuonna 2004 Tampereen Työväen Teatterille. Suruttomat pohjautuu vahvasti Minna Canthin Työmiehen vaimoon (1885), jota pidetään Suomen ensimmäisenä realistisena näytelmänä.

Näytelmä tuo kärjistäen mutta kouriintuntuvasti esiin naisen heikon aseman tuon ajan Suomessa. Tarinan hahmot ovat tulleet itselleni harvinaisen eläviksi nuorten näyttelijöiden kautta, ja olen iloinen, että Canthin yhteiskunnallinen sanoma onnistuu herättämään pohdintoja tässäkin ajassa. Canthin lukeminen kunniaan!

5

Välillä tulee harmiteltua sitä, että soittimeen ei tunnu löytyvän riittävän hyvää uutta soul-musiikkia, joka kunnioittaisi 1960- ja 1970-lukuisia kulta-aikoja muttei silti jumittuisi tympeän pastissimaiseksi retroiluksi. Tämä syksy on muuttanut tilanteen – ainakin toviksi – Michael Kiwanukan ja hänen nimeään kantavan kolmosalbumin myötä. Uusi albumi on selvästi artistin paras teos. Sen rohkeus, heittäytyvyys, psykedeelisyys, rytmisyys, temaattisuus, rikassointisuus, kauneus ja upea melodisuus tekevät siitä kokonaisuuden, jolla ei ole mitään pelkoa itsetarkoituksellisen retroilun suohon vajoamisesta. Tämä siitä huolimatta, että vaikutteiden annetaan kuulua. Kuten The Telegraphin viiden tähden arviossa todettiin: ”He makes the past sound like the future.”

Tomi Nordlund