Matti 8 ja Sonny. Kuva: Juuli Aschan / Yle Pressi

1

Olen lueskellut iltojeni ratoksi erään musiikillisen sankarini, Scott Walkerin elämäkertaa. Vetäytyvä Walker ei liiemmin ole yksityisasioitaan levitellyt edes poptähtivaiheessaan 1960-luvulla, mutta itse pidänkin näissä musiikkibiografioissa enemmän musaan keskittyvistä jutuista.

Huomasin myös orientoituneeni siinä määrin nykyaikaan, että turhauduin kun tajusin, ettei Walkerin ”mitäänsanomattoman” (englanniksi MOR) kauden levytyksiä löydy suoratoistopalveluista! 

Mistä löytäisin elokuvasävelmiä sisältävän albumin The Moviegoer (1972) tai cover-albumit Any Day Now, Stretch (molemmat 1973) ja We Had It All (1974)? Ne ovat varmasti kaikessa valjuudessaankin mestariteoksia. 

Walkerin soolotuotannon myötä olen myös kuunnellut runsaasti crooner-musaa ja chansonia; Tony Bennettiä, Mel Torméa, Charles Aznavouria, Yves Montandia, teinicrooner Bobby Vintonia ja myös Chet Bakerin laululevyjä. Haaveenani onkin joskus tässä elämässä päästä tekemään levyllinen isosti orkestroitua sentimentaalisia balladeja!

2

Hattaraisten jousien ja hunajaisten balladiäänten kylkeen sopii räväkämpi rytmimusiikki. Olen aiemminkin tällä palstalla hehkuttanut toimitettujen radio-ohjelmien ihanuutta. Tämän hetkinen suosikkini radiossa on YleX:n uuden bassomusiikin ohjelma Matti 8 ja Sonny. 

Oma asiantuntemukseni ei riitä alkuunkaan bass/house/drum’n’bass-timanttien löytämiseen valtavasta heinäsuovasta. Siksi olenkin kiitollinen, että toimittajat tekevät työn puolestani. Kuuntelen lähetyksen joka viikko ja pääasiassa liikutaan ”all killer, no filler” -osastolla.

Suosittelen tutustumaan vaikkapa Mob Tacticsin kappaleeseen Hit The Deck.

3

Elokuvaohjaaja John Waters kuvaili joskus auto-onnettomuuksia jotenkin niin, että ne ovat ihan hirveitä mutta silti kaikki niitä tuijottavat jos sellainen kohdalle sattuu. Hieman samantyyppisiä tuntemuksia minussa on herättänyt Yhdysvaltain presidentinvaalien kampanjointi.

Tuntuu, että heidän poliittinen kulttuurinsa on tällä hetkellä niin pahassa pirunnyrkissä, että jäljelle on jäänyt vain sättimistä ja harhaanjohtamista.

Luin taannoin hienon artikkelin, jossa käsiteltiin eurooppalaista ja amerikkalaista vapauskäsitettä. Yksinkertaisesti ajatus oli, että vanhan mantereen vapauskäsitys sisältää ajatuksen vapaudesta johonkin (äänestämiseen, terveydenhuoltoon, koulutukseen) kun taas amerikkalainen käsitys pohjautuu vapauteen jostakin (kuten veroista ja muista velvollisuuksista). 

Kenties tämä eroavaisuus saa ainakin omiin silmiini amerikkalaisen vaalipuheen näyttäytymään itsekeskeisenä ja lapsellisena pullisteluna. Silti seuraan vaalien tilannetta lähes päivittäin, minun on ”watersilaisittain” vain tuijotettava hämmentyneenä.

4

Innolla odotan Juha Hurmeen juuri ilmestynyttä kirjaa Suomi (Teos). Olen aiemmatkin Hurmeen kirjat lukenut käytännössä päivässä tai parissa, teksti on soljuvaa, oivaltavaa ja pisteliään hauskaa.

Tietysti itseäni miellyttää Hurmeen teksteissä myös tapa käyttää juonta ikään kuin keppihevosena, jonka avulla päästään käsittelemään vaikkapa historiallisia faktoja tai etymologiaa. Siinä mielessä Hurmeen kirjat muistuttavat toisen suosikkikirjoittajani, W.G. Sebaldin teoksia.

Innostustani ei tokikaan vähennä se, että esiinnyn 22.9.2020 Suomi-kirjan Tampereen julkaisutilaisuudessa Telakalla. Kun pääsin nyt puhumaan Hurmeesta ja itsestäni, täytynee mainita että viimein 29.9.1010 Teatteri Telakalla tulee ensi-iltaan Hurmeen näytelmä Syd. Esitän siinä Pink Floydin perustajajäsentä Syd Barrettia. Tervetuloa!

5

Olen myös iloinnut keikkojen paluusta. Paitsi että niiden järjestäminen on työtäni, elävä musiikki on myös elämänmittainen intohimoni.

Tällä hetkellä rajoitukset ovat mahdollistaneet klubiolosuhteissa vain pienimuotoisten konserttien järjestämisen, mutta usein riittääkin että pilkkuvirhevitsimäisesti vain kymmenen salamaa iskee tulta.

Nostan myös hattua Maria Mattilan organisoimalle Romu-festivaalille, sillä usein jää huomioimatta, että kun keikkoja perutaan ja siirrellään, niin ns. ruohonjuuritason esiintyjät jäävät jalkoihin. Voisikin sanoa, että pienten artistien korona kestää ainakin puoli vuotta pidempään kuin vakiintuneiden ja suosittujen esiintyjien. Siksi onkin hyvä, että Romu-festivaalin kaltaisia yhteisöllisiä keikkaryppäitä syntyy!

Lähitulevaisuuden Tampereen-keikoista voisin nostaa suosituksiin vaikka Amurin levynjulkaisukeikan Telakalla (5.9.), Ursus Factoryn G Livelabissa (9.9.) tai Tre UG Festin Vastavirralla (11.–12.9.).

Pieni on kaunista ja kaunis on suurta!

Janne Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua