Robert Downey jr. elokuvassa Oppenheimer. Kuva: Universal Pictures

1

Loppukesän iltojen viiletessä mieli hakeutuu herkästi kohden iltahämyn musiikkia. Sitä minulle on Miles Davisin klassikkoalbumi Kind of Blue, Davisin keväällä 1959 levytetty kolmaskymmeneskolmas studioalbumi.

Davis sai albumillaan suurinta suosiotaan ja levymyyntiään, jota kestää vieläkin. Käänteentekevintä Kind of Blue -levyllä on sen lähestyttävyys. Davis otti askeleen etäämmäs hard bopin kiemuroista kohti modaalisuudelle eli sävelasteikkopohjaisuudelle perustuvaa musisointia.

Se saattaa kuulostaa valtavirtayleisön korviin helpolta jazzilta. Paras esimerkki on Kind of Bluen avauskappale So What. Sen rytmi ikäänkuin toistaa kappaleen kahden sanan nimeäkin. Koko albumia kuuntelee vieläkin mielikseen, mikä kertoo musiikin kestävyydestä.

2

Skottilaissyntyinen kirjailija Phillip Kerr tuli tunnetuksi etenkin Saksaan, Weimarin tasavaltaan ja sitä seuranneeseen natsi-Saksaan sijoittuvista dekkareistaan. Hänen sepittämänsä sankari, auktoriteetteja uhmaava rikospoliisin komisario Bernhard Günther on dekkarikirjallisuuden klassinen hahmo: aidosti hyvä ja lahjomaton poliisi roistojen täyttämässä yhteiskunnassa. Philip Kerrin romaanit ovat paljon parempia kuin Volker Kutscherin Babylon Berlin -romaanit.

Romaanissa A Quiet Flame (2008) selvitellään prostituoitujen raakoja murhia ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Berliinissä. Siellä Günther pohdiskelee kotikaupunkinsa ja -maansa tilaa tähän tyyliin (vapaa käännös kirjoittajan):

”Mitä naisille voi odottaa tapahtuvan maassa, jossa kaksi miljoonaa miestä on kuollut sodassa ja melkein yhtä paljon ihmisiä on kuollut influenssaepidemiaan? Mitä voi odottaa tapahtuvan maassa, jota on runnellut lama, massatyöttömyys ja inflaatio? Paljonko jää sijaa käytöstavoille ja moraalille, kun kaikki muu – raha, työ ja elämä itse – ovat osoittautuneet kertakaikkisen epäluotettaviksi?“

3

Heinäkuun puolivälissä 91-vuotiaana kuollut brittiläinen elokuvakriitikko ja -historioitsija Derek Malcolm oli Iso-Britanniassa lähimpänä sitä, mitä Peter von Bagh oli meille suomalaisille, väsymättömästi suurta yleisöä elokuvataiteesta ja sen historiasta valistava paitsi valtakunnallisesti, myös kansainvälisesti tunnettu hahmo.

Minulla oli ilo tavata Malcolmia lähinnä elokuvafestivaaleilla tai elokuvakriitikoiden kansainvälisen liiton Fiprescin yleiskokouksissa. Malcolm toimi pitkät ajat Fiprescin presidenttinä.

Etonin ja Oxfordin kasvatti ja kilparatsastajanakin toiminut Malcolm oli ilkikurinen brittiherrasmies. Hän edusti sitä katoavaa kriitikkosukupolvea, joka sai nähdä Fellinin, Bergmanin, Kurosawan ja monien muiden mestariohjaajien uudet teokset tuoreeltaan niiden ensi-iltojen aikoihin. Kaikki Malcolmin tunteneet ovat korostaneet hänen ironisen huumorintajunsa ohella hänen suurta hyväntahtoisuuttaan itseään nuorempia kohtaan. Malcolmin painavimpia ansioita suuren elokuvasivistyksen ohella oli hänen johdonmukainen halunsa pitää esillä myös länsimaiden ulkopuolista, etenkin aasialaista elokuvaa, jo ennen kuin siitä oli tullut suosittua.

Malcolm kirjasi näkemyksiään eräänlaiseksi testamentiksi kirjoittamaansa 100 parhaan elokuvan kokoelmaa esittelevään kirjaan A Century of Films: Derek Malcolm’s Personal Best.

4

Ateneumin taidemuseon Albert Edelfeltin töiden näyttelyssä kannattaa pysähtyä muidenkin kuin niiden ihastelluimpien töiden eteen. Yksinkertaisuudessaan ja ulkoisessa vaatimattomuudessaan liian helposti ohitetuksi tulee öljymaalaus Nuori harmaapukuinen nainen vuodelta 1870. Pikasilmäyksellä siinä voi olla vaikea nähdä mitään kiinnostavaa, ja juuri siksi se ansaitsee tarkemman katsomisen. Kyseessä ei ole kukaan aikansa tunnettu ihminen.

Koreilemattomien vaatteidensa perusteella nainen lienee kotoisin suhteellisen vaatimattomista oloista, mutta hän tahtoo selvästikin olla puhdas ja siististi puettu. Hänet on kuvattu viistosti takavasemmalta. Hänen olemuksensa on valpas. Kuvassa korostuvat pää ja katseen suunta. Pään asento viittaa siihen että tämä nuori nainen on keskittynyt ajattelemaan tai pohtimaan näkemäänsä. Maalaus ei paljasta meille hänen ajatuksiaan, mutta se kertoo, että niitä on. Maalaus näyttää naisen katseen suunnassa vain epämääräistä kellertävää värimassaa. Voi ajatella sen merkitsevän hahmotonta, mahdollisesti parempaa tulevaisuutta, jota kohti naisen ajatukset suuntautuvat.

Lue lisää Ateneumin Edelfelt-näyttelystä Kulttuuritoimituksesta.

5

Oppenheimer-elokuvan mukaviin yllätyksiin kuuluu, ettei kaikkia näyttelijöitä ole tunnistaa, niinkuin nyt Robert Downey junioria. Hän sulautui ikääntyneen poliitikkomiehen rooliinsa niin perinpohjaisesti, että hattu päästä.

Iron Man -elokuvista vuodesta 2008 alkaen alkoi Downeyn hittielokuvien kausi, jolloin hän esitti päärooleja useimmiten supersankareista kertovissa elokuvissa. Downeyn rooli Oppenheimer-elokuvan lieromaisena poliitikkona Lewis Straussina merkitsee Downeyn tervetullutta paluuta vakavasti otettavien aikuisdraamojen pariin.

Downeyn pitkä viihdeleffojen kautensa on saattanut hämärtää sitä, miten ammattitaitoinen näyttelijä hän oikeasti on. Downey on tehnyt vakavia rooleja ennenkin, mutta niistä on vain niin pitkä aika, ettei ole helppoa muistaa hänen osaavan näytelläkin. Todisteita riittää elämäkertaelokuva Chaplinista (1992), Robert Altmanin Short Cutsiin (1993) ja moniin muihin.

Lue Oppenheimer-elokuvan arvio Kulttuuritoimituksesta.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua